Hetken hiljaisuus on vallinnut blogissa. Kait se kertoo siitä, että mitään erikoisempaa ei ole sattunutkaan, vaan eipä ne kirjoitukset mitään erikoisia sattumuksia ennenkään ole tarvinnut syntyäkseen. Laiskuus veti siis pidemmän korren. Taas.

 

Munarikasta pääsiäistä?

Osasyy hiljaisuuteen on ollut narttujen juoksu ja niistä seurannut luonnollinen tauko treenaamiseen. Tempo aloitti, josta Martta otti mallia heti muutaman päivän jälkeen. Rheda the oman tiensä kulkija ei ole vielä lähtenyt juoksuvillitykseen mukaan, eikä kyllä Åna the boss:kaan. Pojille nämä ajat on aina yhtä lystikkäitä, mutta onneksi ne nyt osaa suht. hyvin suhtautua asiaan. Toki kaikki mahdolliset ja mahdottomat eristysmahdollisuudet ovat jälleen käytössä, jottei mitään vahinkojuttuja pääsisi tapahtumaan.

 

Pääsiäisen pyhät meni siis lähinnä yrittäessä saada Tempon ja Tompan lempi leiskumaan, ja kyllähän tuo leiskuikin ajoittain mukavastikin, mutta kaikesta huolimatta yksikään yritys ei ottanut onnistuakseen kunnolla. Ei se sinällään edes minua enää yllättänyt, tämän takia ei paljoa harmitakaan.. Joitain koiria vain ei ole yhteen luotu ja se on varmaan sitä luonnon valintaa, jolle ei kannata suotta alkaa v-tuilemaan. Saattaa olla, että yritän vielä kolmannen kerran tai saattaa olla, etten. Tempolle näytti maistuvan huomattavasti moitteettomammin Martan astumisyritykset…

 

Torrin touhuja osa 1, 2, 3, 4…

Ja nyt puhutaan niistä ihan ohjatuista ja tarkoitetuista touhuista, joita voisi kai treeniksikin kutsua. ;)

Ollaan tokoiltu. Tai siis aloteltu jotain sen tyylistä.. Ja kyllä, minä.. joka ei siedä tokoa, joka ei koskaan treenaa omilla koirillaan tokoa, ja kenelle toko on aina ollut väkisin puurtamista, johon mielenkiinto vain ei ole koskaan riittänyt. Ja nyt olen kuluttanut rajallista aikaani tuon penskan kanssa tokoilemiseen? Missä on mun lääkkeeni? (Asiasta tekee vieläpä vakavamman se, etten ole vielä kertaakaan treenannut sillä mitään pentuagilityyn liittyvää!)

Lääke taitaa löytyä lähempää kuin luulenkaan, nimittäin vierestäni ja se on väriltään mustavalkoinen eli itse tämä pentupahanen, sen kanssa on mukava puuhailla ja duunailla, aloittaa kaikenlaisia projekteja, jotka toivon mukaan tulisi joskus ihan kunnollisia harrasteitakin. Tällä hetkellä ne kulkekoot kuitenkin vain nimikkeellä ’erinäiset projektit’.

Insipiroiduin kuin tyhjästä tekemään sille vähän namietsintätreenejä ja sotkeen siihen vähän leluetsintääkin heti kättelyssä ja nyt meillä on takana noin neljät etsinnät. Treenien ”kehitys” jotakuinkin tällainen:

1 # muutama nappula helppoon piiloon, mutta paikka täysin uusi. Torri sai nähdä, kun piilotin nappulat. Yksi piilotus ja etsintä kerrallaan. Välissä lelunpiilotus samaan tyyliin. Itse heitin lelun vahingossa toisella kertaa liian hankalaan piiloon, yritin silti etsityttää sen, mutta se oli tyhmä virhe. Helpotin piiloa heti, kun näin, ettei ehkä Torrin tarvi ekalla kertaa osata ihan noin hankalaa..

2 # uusi paikka, näki jälleen piilotukset. Ensin ”lämmittelypiilot” 3 kpl ja sitten kaksi nappulakasaa piiloon samaan aikaan. Työskentely hyvää, eikä kaksi piiloa samaan aikaan ollut liikaa.

3 # agilityhallilla aamuruoan piilotus. Iso alue ja tosi vaikea piilo. Neidin nenänkäyttötaito on ollut alusta asti hienoa, mutta olin tästä suorastaan hämmentynyt. Mikä alueen haravointi ja mikä nuuskutus! Ja vaikkei heti onnitumista tullutkaan (toisinsanoen ei siis löytänyt kippoa heti), niin jaksoi vain yrittää ja yrittää. Loppujen lopuksi sai hajun läheltä ja paikansi mainiosti kipolle. Piilo oli siis oikeasti hankala, kuppi oli täysin näkymättömissä ja suht. vaikeasti saatavillakin.

4 # iltaruoan piilotus kotona sisällä. Kippo jälleen näkymättömiin ja aika hankalasti saataville. Neiti paikansi heti oikean huoneen, kävi pari kertaa ”putsaamassa nenänsä” kynnyksen toisella puolen, jonka jälkeen paikansi oikeaan paikkaan ja puski itsensä kipolle. Näppärä lapsi.

 

Kahdessa viimeisessä T näki mun lähdön piilotukseen, muttei nähnyt enää lopullista piilopaikkaa ja tein hämypiilotuksiakin. Itselläni tähän nenänkäyttöön ei ole osaa eikä arpaa, se tulee neidistä ihan itsestään, minä olen vain se apumies Antero, joka ne piilot keksii ja tätä nenänkäyttöä provosoi. Näitä pyritään tekemään päivittäin ja toki vaikeuttaan asteittain. Varmaankin tallaan jäljen ja ehkä toisenkin, kun vaan tuo valkonen mössö lähtisi tuolta kurapellolta, jonka jälkeen taas totean, että meidän talentti löytyy mieluummin agsasta ja paimennuslaitumilta kuin jälkipelloilta tai – metsistä. Mutta aina voi yrittää.

 

Suhtaudun koiriini kriittisesti rakentavassa mielessä ja yritän löytää jokaisesta sellaisen puolen, jota pitäisi vahvistaa (tai heikentää) eli siis yritän löytää niistä jotain vikaa, jotta voisin kompensoida niitä, jotka kompensoitavissa on. Minua häiritsee, kun Torrista en ole löytänyt vieläkään mitään. Tähänastisista koiristani ja pennuista olen voinut heti listata joitakin asioita, joihin kannattaa ja pitää nähdä vaivaa erityisesti. Vaikkei lista ole kenenkään kohdalla pitkä ollutkaan, niin silti on jotain. Huomaan syynääväni Torria vielä überkriittisesti, koska se on oman koiran jälkeläinen ja täten myös jalostuksen mittari jo itsessäänkin. Vaikea selittää, mitä haen tällä jokaisen koiran omakohtaisella vikasyynillä, mutta josko se jossain vaiheessa tulisi ilmi käytännön kautta. Jos on merkkeihin uskominen, niin ainakin minulla on kesällä (paimennuskauden aukeamisesta lähtien) tiedossa tasan niin monta juoksutreeniä kuin Torrin kanssa treenaan. Vaikuttaa siltä, että neiti tietää mitä se tekee. Tai siis LUULEE tietävänsä. Niitä odotellessa…

 

Agiliitoa, matalaliitoa

Tosiaan on nyt treenit jäänyt hieman vähemmälle. Syistä jos jonkinlaisista ja useimmiten sellaisesta, että olen aivan väärällä paikkakunnalla aina treenipäivänä, mutta ei anneta sen häiritä! Toki se hieman häiritsi tänään Tompan kolmosten kisojen debytointia, kun ekalla radalla se nosti jokaisen jalan keskivarmaan pystyyn ja huusi mennessään SONMOROSENJOROOO. Se kuunteli yhteensä radalla ehkä kaksi sekuntia, mitä mulla oli sanottavaa ohjauksellisesti ja se meni ehkä yhteensä kolme estettä niin kuin tuomari oli suunnitellut.. Meinas kasvaa orastavan pieni tshernobyl-tatti otsaan..

Toisella radalla saan sitten antaa noottia ihan vain itselleni. Tällä kertaa Tom kuunteli mun erittäin huonoa ohjaustani eli korvat näköjään tuli läntättyä päähän ennen radalle menoa. Hyvä juttu sinällään. Sitten vain kun itse olisin keskittynyt ohjaamiseen, enkä ylimääräisiin jäätymisiin radalla, niin avot.

Vikalla radalla meidän päivän kohokohta eli TULOS. Jumanskeuda. Sitä oppii nauttiin elämän pienistä iloista, kun muuten meni kaikki penkin alle. Muurin palikat (taaaaas) ja A:n alastulo. Jälkimmäinen aavistuksen kyseenalainen, mutta aivan sama! Eli todistetusti tehtiin ees yksi rata siten, että kumpikin oli edes vähän kartalla toistemme ajatuksenjuoksusta.

 

Pitäsköhän raahata itsensä ihan treenaamaan seuraavan vkonlopun kisakoirilla?!?! Ei olis ehkä mikään paskempi idis..