Tänään meinasi tässä illansuussa käydä sellainen ikävä tapaus. Tai tapaus oli ikävä, mutta se ei onneksi johtanut siihen ikävään sanaan eli kuolemaan.
Olimme lenkillä kahden kaverini kanssa ja aivan loppulenkistä tajuamme, että Wauta ei näy missään. Se oli ollut vielä mukana ainakin viimeiselle metsäosuudelle. Tulimme kotiin ja huusin, että onko Wauta näkynyt missään. Eipä ollut. Otin pyöräni ja häivyin takaisin metsäreitillemme huutelemaan. En saanut mitään yhteyttä poikaan. Kaverini lähtivät sitten tutkimaan sitä lähimetsää ja sanoivat kuulleensa vinkunaa jostain sieltäpäin. No minä lähdin polkemaan sinne ja etsimme sieltä, mutta tuloksetta. Äiti tuli autolla pian myös ja otti herkästi haukkuvia koiria mukaan,jos Wau tulisi tuttuja ääniä kohti...
Itse otin Jerryn jälkiliinaan ja lähdin jäljestämään sitä samaa lähimetsää. Se ottikin jäljen tosi intensiivisesti ja tarkasti. Se näytti minulle kohdan, missä en ikimaailmassa uskonut Waun olevan. En luottanut Jerryn näyttöön ja käskin sen jäljestämään lisää. Jerry lopetti siltä seisomalta ja alkoi kusemaan ja laiduntamaan. Eipä minulla kamalasti vaihtoehtoja ollut ja käskin Jerryn näyttämään kohdan uudelleen ja niinhän se teki. Kurkistin sinne ja näin mustavalkoisen pään noin metrin maanpinnan alapuolella, kamalassa ryteikössä. Toinen kavereistani tuli nostamaan sen sieltä ja minä aloin heti lämmittämään tärisevää poikaani.
Lopulta kävi ilmi, että se on vanha lähde. Ja sinne ei kyllä olisi tullut katsottua! Eikä Wauta olisi mitenkään osannut etsiä sieltä!
Eli ellei minulla olisi Jerryä, minulla ei myöskään olisi Wauta enää.

Jerry on minun sankarikoirani.