Voisi taas päivittää blogiakin, kun muulta yleiseltä sählingiltä ollaan melkein selvitty. Seitsemäs kennelvuoro on melkein takana. Huomenna vielä aikainen herätys ja sitten tämä on taas hetkeksi ohi. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Wau pääsi tiistaina käymään siellä odotetuissa selkäkuvissa. Itse selässä ei näkynyt sinänsä mitään vikaa, ristiselässä oli jokin epäselvä rustouma, mutta ell. epäili, että se ei koiraa fyysisesti haittaa. (Saattaa mahdollisesti olla jokin alkava spondyloosi tms.) Sen sijaan ell. oli vahvasti sitä mieltä, että lonkat voivat hyvinkin aiheuttaa koiralle kipukohtauksia, mistä siis on ollut puhetta aiemmissa kirjoituksissa. Takakoivet eivät (edelleenkään) suoristu edes rauhoitettuna, ovat siis hyvin jäykät.

Harrastuskoiraura on siis ollut jo hetken aikaa jäissä.

Agility on fyysisesti aivan liian rankka laji ja, vaikka Wau saisi kerättyä kunnon lihasmassan, sen lonkat ovat silti niin kovassa rasituksessa. Aivan eri asia olisi, jos lonkissa ei olisi moitittavaa.

Tokon ei pitäisi olla niin rankka laji, mutta yhtäkään ALO-tasoista treeniä emme ole saaneet aikaiseksi niin, ettei se kääntyisi takapäätänsä vilkuilemaan.

PK-lajit (jälki, haku) ovat jääneet tauolle, koska tottisosuutta emme pääse treenaamaan ja haku on liian "vauhdikas" laji. Mikäli pojan tulevaisuus on mitenkään päin valoisa, alamme ottamaan varmaankin FH-jälkeä kisamielessä.

Paimennus on tällä hetkellä ainoa laji, mitä olemme edelleen treenailleet aktiivisesti. Tosin valitettavasti myös siinä kipuilut silloin tällöin häiritsevät suoritusta.  Vaikka paimennus on kuitenkin pojalle se The Laji, on sääli, että se joutuu siinäkin miettimään takapäätänsä.

 

Eli molemmat ihanat poikani ovat The Eläkeläisiä. Wau ennen kuin edes ehti aloittaa kunnolla uraansa missään lajissa ja Jerry monien hyvien agilitykisavuosien jälkeen, kun oli kaikki asetetut tavoitteet saavuttanut. Tokossa saatamme vielä kilpailla, siitä ei ole täyttä varmuutta.

Ja miksi taas jauhan aiheesta? – Koska minua harmittaa niin suunnattomasti. Täytyykö tästä eteenpäin aina ottaa aikuinen, valmiiksi kuvattu ja terveeksi todettu koira, että voi vain hyvällä omalla tunnolla harrastaa, eikä aina miettiä, että "en voi treenata sitä enkä tätä, koska se aiheuttaa kipuja sinne ja tänne".

Noh. Mitä ilmeisemmin sitten.

 

Sitten toinen asia. Ehkä vähän vapautuneempi asia joltain kannalta. Tuo perhanan bortsunräppänä on viime kuukausina saanut minut ihan lopullisesti hullaantumaan rotuun. Vaikka olen tietoinen, että koskaan en enää saa toista Wauta, joka kivuistaan huolimatta pyrkii palvelemaan minua parhaalla mahdollisella tavalla ja joka jo puolesta sanasta tai eleestä ymmärtää, mitä tarkoitan ja joka viikottain saa minut häkeltymään nopealla oppimiskyvyllään... Olen toden totta oppinut arvostamaan rakasta mustavalkoistani iän myötä enemmän. Toivon, että vielä joskus saisin mahdollisuuden toiseen bordercollieen, joka olisi terve ja jonka kanssa voisin huoletta treenata kisahakuisesti lajissa kuin lajissa ja ottaa sen ohjaajaherkkyydestä kaiken mahdollisen irti ja hyödyntää sitä joka suhteessa. Tuollaisia työnarkomaaneja haluaisin ehdottomasti lisää. Kärsin omantunnon tuskia, kun Wau ei pääse enää aktiivisesti treenaamaan ja jos se pääsee treenaamaan, kärsin omantunnon tuskia siitä, että se joutuu palvelemaan minua kipeänä. Hankalaa.

 

Edelleenkin aika näyttää, mitä tuleman pitää tuon poikasen kanssa.

 

Sitten tähän itse treeniblogin täyttämiseen:

menneellä viikolla meillä ei juurikaan ole ollut ylimääräistä energiaa treenaamiseen, mutta parina iltana on iskenyt treeni-inspiraatio ja parina päivänä kennelvuoron taukojen aikaan.

Yhden jäljen tein, pituudeltaan n. 70 m, joka sisälsi 7 kulmaa. Eli nimenomaan kulmatreenin kannalta otin tuon jäljen, samalla testasin, että mitä Pinja-neitonen tuumaa jo muutamasta tyhjästä askeleesta. Eipä kummosempia tuumannut. Jälki meni sinänsä hyvin. Ensimmäinen kulma oli vähän "juosten kustu", seuraava oli jo parempi ja oikeastaan kaikki parani loppua kohti ja viimeinen kulma oli moitteettomasti suoritettu.

 

Sillä aikaa, kun odottelin jälkemme vanhentumista, tein Pinjuskalla tottista. Keskityin ensin seuraamisen tekniseen treenaamiseen (lähinnä siihen, että tyttönen oppisi käyttämään takapäätään edes jotenkin). Tähän asti tuo takapään käyttö on ollut säälittävää.. Tai siis mikä käyttö? Kun sitä ei olla käytetty laisinkaan. No kuitenkin, tällä kertaa se makupalalla ohjattuna alkoi tajuamaan homman takoituksen.

Sitten otettiin vähän liikkeestä maahanmenoa- ja istumista.

Sen jälkeen päätin, että täytyy meidän välillä jotain uuttakin saada opeteltua, eli lähdin opettamaan sille yksinkertaisuudessaan ALO-hyppyä.

Kaiken kaikkiaan olin meidän tottisteluun ihan tyytyväinen.

 

Jäljen jälkeen annoin tyttöselle pienen hengähdystauon. Lähinnä sen takia, että mietiskelin itse, että mitähän sitä seuraavaksi treenaisi. Siinä pohdittuani päätin, että nyt on korkea aika saada P hieman varmemmaksi alustoilla ja pinnoilla. Eipä muuta kuin nokka kohti ritiläkierreportaita! Pääsin tavoitteeseen: sain lopulta naikkosen menemään itsenäisesti portaat ylös ja alas. Hieno homma! J

Sen päivän treenit olivat siinä.

 

Toisen päivän treenit koostuivat tottiksesta ja "agilitystä".

Agilityssä otettiin muutamaa hyppyä peräkkäin, puomia, putkea ja pari kertaa yritettiin keppejä häslätä.

Tottis oli taas ihan ok. Meinasin taas vaan väsyttää Pinjan, kun ei ole toista treenattavaa koiraa, joka tauottaisi treeniä luonnollisesti. Nyt vetäsin tyttösellä pitkät pätkät putkeen ja lopulta tytön ilmeestä jo paistoi pieni väsymys ja vasta siinä vaiheessa tajusin, että niin.. emmepä ole juuri taukoa pidellyt.

Että näin.

 

Sitten yhden päivän treenit koostuivat hyvin pitkälti luoksetuloharjoituksista, kun kennelvuorokollegani Anna otti tyttösestä kuvia. Ja lisäksi ihan paikallaankin poseerattiin. Muutama kuva alla.

Ja noihin kuviin voisin taas "lahjakkaasti" lopettaa tämänkertaisen soperrukseni.

 

Pinja poseeraa

Tyypillinen ilme

"Olen vain kiltti pieni sakemanni"- ilme

Se tulee lujaa!