Pakkomielteistä kirjoittamisentarvetta havaittavissa, koska lukutarpeitani ei ole tyydytetty tarpeeksi kavereiden ja tuttavien ja vähän-vähemmän-tuttavien blogien puolelta. Miten lukeminen ja kirjoittaminen sinällään liittyy toisiinsa tässä asiassa, niin sitä en tiedä. Olen vain todennut hyväksi tehdä asioille jotain, jos jonkinlainen tarve ilmaantuu. ;)

 

Ne, jotka eivät tahdo kuluttaa aikaansa jonninjoutavuuksien suoltamiseen, voivat siirtyä käyttämään arvokasta surffailuaikaa muille sivustoille, sillä teksti ei tule sinällään liittymään blogin nimen mukaisesti koiriin, treenaamiseen, kisaamiseen tai edes minkään näistä edesottamuksiin sinällään. Vaan tämän aikanaan hetken mielijohteesta perustetun, harkitsemattoman tekosen, julkisen ”päiväkirjan” genreen.

Pahimman luokan ”blogiholistina” (tunnetaan myös käsitteenä ’kyylä’) käytän usein netissä oleillessani aikaa erilaisten blogien kyttäämiseen. Virallisia ”asiablogeja” kyttään tasan yhtä, joka kertoo humoristisella ja sarkastisella tavalla nykymaailman menosta ja pinnalla olevista asioista. Se riittää minulle uutisten lisäksi. Muoti-/neulonta-/julkkis- ja leivontablogit jäävät auttamattomasti kiinnostusalueeni syrjäpuolelle, kuten myös internet-, ihmissuhde –sekä taideblogit. Ne kategoriat, jotka jäävät jäljelle, kiinnostavat yleensä joko koukuttavan kirjoitustyylin, aiheen yleisen kiinnostavuuden tai ihan puhtaan kyttäämisen jalon tarpeen vuoksi.

On todella hankalaa valita omalle tällaiselle koiraihmisen ”yleisblogille” sopiva kirjoitustyyli, rajata aiheet, mistä kirjoittaa ja väkisinkin tulee aina jokaisen blogitekstin tuotannon kohdalla mietittyä: ”Ketä kiinnostaa?”

Törmäilen vaihtelevasti blogeihin, joiden hyviä puolia tahtoisin saada omaanikin sekä myös sellaisiin, josta haluan pysyä hyvin kaukana.

Lähtökohtaisesti minua ärsyttää lukea koiraihmisten blogeista tauotonta omien nelijalkaisiensa hehkutusta, aiheesta riippumatta. Syyllistyn siihen (etenkin nykyään, kun olen tullut vanhemmaksi ja laiskemmaksi) itsekin ajoittain, ja sehän on maailman helpoin tapa. Ei tarvitse miettiä sen suurempia, kun aina sopivassa välissä vähän kehaisee, kuinka superhypertaitava meidän Musti taas olikaan, kun se nosti jalkaansa lyhtypylvääseen täydellisesti 90-asteen kulmassa. Lisäksi en kestä lukea muutamaa lausetta pidemmälle jollain murreväännöllä aikaansaatuja tekstejä. Onhan se murre lahja ja persoonallisuus on hyvästä ja jokainen etenee tyylillään.. Mutta silti. Se on raskasta lukea. ETENKIN jos tästä kokonaisuudesta uupuu vielä välimerkit, isot ja pienet kirjaimet sekä, jos äidinkielentunneilla on nukuttu yhdyssana-aihetta käsitellessä. Jälkimmäisenä mainitut kyllä risovat, vaikka teksti olisikin tuotettu murteettomastikin. Vaikka en olekaan hirvittävä niuho, enkä osaa edes puhekielessäni tuottaa täysin ymmärrettävää tekstiä, en voi sille mitään, että satuin olemaan kouluaikanani hyvin kiinnostunut äidinkielestä ja tykkään lukea tekstiä, joissa on merkit ja kirjainkoot kohdallaan. Tämä ei silti tarkoita, että omissa teksteissäni yllä mainitut asiat olisivat kohdillaan. ;)

 

Miksi oikeastaan kirjoitetaan vielä tällaisia so-last-season -blogeja, koska meillähän on sosiaalinen media hienoine ominaisuuksineen, joka korvaisi blogipalvelut mennen tullen? Ja mikä parasta, siellä pystyy ihan itse määrittelemään, kenen haluaa näkevän merkintänsä ja keneltä sen tahtoo estää (jos puhutaan facebookista). Ainakin itse vastaan tähän kysymykseen yksinkertaisesti; koska haluan. Haluan kirjoittaa tätä rupusta p*skanjauhantablogiani, koska olen tehnyt sitä nyt tarkalleen neljä vuotta ja karvan verran vajaa 10 kuukautta siihen päälle. Tämä on minulle tapa. Ja teen tätä täysin vapaaehtoisesti ja omasta tahdostani, sillä tämä on minulle yksi tapa kääntää hetkeksi selkäni arjelle, vaikka teksteissäni usein arjen kulumista treenien yms. muodossa paasaankin. Tätä samaa voisi harrastaa anti-julkisena paperiversiona omassa pienessä salaisuudessaan, mutta jostain syystä satun tietämään, etten ole ainoa utelias ihminen maan päällä, joka kyttää blogin kautta jonkun elämää. Haluan siis päästää ne uteliaat silmäparit lukemaan otoksia elämästäni, ketkä siitä ovat kiinnostuneita. Itse, kun onnekseni saan kuitenkin määritellä, mitä tietoa haluan jakaa maailman kanssa ja mitkä pysyvät siinä pään sisäisessä päiväkirjassa.

 

Loppuun vielä syy, miksi tällainen kirjoitus normaalin treenijauhannan sijaan:

Kennelyskä löysi meidät monen vuoden tauon jälkeen. Vaikka tapaamisestamme muutama tovi olikin ehtinyt vierähtää, en voi sanoa, että jälleennäkemisen riemu olisi ollut käsin kosketeltavaa. Ensin aloitti Flint (toipunut), sitten jatkoi Tom (toipunut), jonka jälkeen yskäkuoroon liittyi Rheda (voiton puolella) ja eilen halusi myös Martha kokeilla, miltä se yskä tuntuu omassa kurkussa (joko oireilee erittäin pienesti tai sitten se oli sen kohdalla hyvin nopeasti ohitettu). Loppulauman pärskintöjä tai variaatioita siitä odotellessa… Tämä on yhtä kuin koko lauman yhteinen treenitauko!

 

Ps. Pahoitteluni idiootinnäköisestä ulkoasusta. Se tulee saamaan parannuksen, kun hurja koodihirmu-Jepu (NOOT) saa itsestään revittyä siihen inspiraation loppuosan. Sen alkuosa lävähti tuohon malliin, millainen se on nyt à ei miellytä à ei jaksa vääntää.