Ennen tai jälkeen agilityn SM-kisojen ei meidän kisarintamalla ole tapahtunut merkittäviä muutoksia. Toisin sanoen emme nyt ole kisanneet ollenkaan, mutta tarkoituksena olisi nyt etenkin Tompan kanssa ottaa muutama startti ja Temponkin kanssa sitten ainakin, kun olen saanut sille vähän enemmän vielä selkään lihasmassaa tukemaan rankaa.

 

Halusin laittaa kirjoituksen otsikkoon tuon lauseen kuvaamaan nyt Giten viimeisiä SM-kisoja.. Tai oikeastaan minun fiiliksiäni niistä. Vasta oman suorituksemme jälkeen suostuin kohtaamaan sen faktan, että Gitte lähentelee nyt eläkeikää. Ei sen takia, ettei se pääse arvokisoissa kärkeen. Ei sen takia, etteikö Gitte edelleen tekisi agilityä mielellään ja pitäisi siitä silloin, kun tekemään pääsee. Vaan sen takia, että miksi ihmeessä oman itseni takia vien tuota muoria pitkin Suomenmaata pelkän kisaamisen ilosta, kun Gitte rakastaa ihan yhtä paljon tai enemmänkin vain olla kotona ja maata sohvan nurkassa. Näin meidän karsintahyppyradalla nyt sen, että vaikka Gitte antoi kaikkensa, niin se ei olisi riittänyt lähellekään finaalirataa. Edelleenkään en ole lasettanut mitään tavotteita mihinkään arvokisoihin koskaan, koska olen niihin lähtenyt aina järjestävän seuran kannatusmielessä, kuten tälläkin kertaa. Itsehän siis munasin meidän karsintaradan ohjaamalla kolmanneksi viimeisen esteen huolimattomasti, josta seurasi hylky. Monilla varmaan päässä pyörii nyt kysymys: Miksi en sitten kisaisi Gitellä vielä normaaleissa rivikisoissa omaksi iloksemme? – Kenen iloa se sitten loppujen lopuksi olisi? Itsekkäästi vielä tovi sitten ajattelin, että kisaan myös Gitellä vielä, kun se on niin helppo, huoleton ja virheitäni mainiosti peittelevä kisakumppani. Minulle tulee vieroitusoireita, ellen pääse agilityyn. Gitelle ei. Se ei koskaan ala hyppimään seinille, ellei se pääse agilitaamaan. En tarkoita, että olisin Giten joutunut väkisin radalle mukanani raahaamaan.. En todella, meillä on ollut aina terveesti siellä yhdessä hauskaa, mutta se mitä yritän sanoa, on se, että tässä käy niin, että minulle tulee enemmän ikävä Giten kanssa agilityä kuin Gitellä ko. harrastusta. Vaikka muori varmasti pääsee jatkossakin pari krt vuodessa vielä muistelemaan agilityn saloja, mutta entistä rennommin, mikäli mahdollista. En koskaan tule saamaan samanlaista aarretta, joka välillä lukee ajatuksiani ja toimii kuin unelma, peittelee ohjausvirheitä ja antaa niitä anteeksi. Tiedän jo nyt, että minulla tulee Giten agilityvuosia ikävä, kun hakkaamme Tempon kanssa lahoja päitämme yhteen. Tärkeintä on kuitenkin se, että koira jätetään aina eläkkeelle mieluummin pikkaisen ”liian aikaisin” kuin liian myöhään. Gitte tulee kisaamaan vielä tämän vuoden piirinmestaruuden samaan rentoon tyyliin, jonka jälkeen leppoisat eläkevuodet alkaa ja näyttelyiden veteraanikehät kutsuu (kerran vuodessa?) ;). Liian paljon näen edelleen agilityssä koiria, jotka tekevät sitä vain palvellaakseen ohjaajaansa, vaikka 2/4 tassuista on jo maankamaran synkemmällä puolella. En tiedä, onko kohdallani ihmisjalostus mennyt erittäin paljon vikaan, mutta koskaan en haluaisi kuulla kisoissa kohdallani kuulutettavan ”ja seuraavaksi starttaa kilpailun vanhin koira”. Taito ei ole pitää koiraa agilityssä mahdollisimman pitkään, vaan ymmärtää jättää se eläkkeelle vielä, kun sen voi tehdä kunnialla ja sitä viimeistä yhteistä kisasuoritusta katumatta. Tämä on asia, jossa ei kannata olla jälkiviisas. Gitte on elämässään saavuttanut agilityssä kaiken sen, mitä saavutettavissa on ollut; paljon varmoja suorituksia sekä kahden maan valiotittelit. Mitä muuta voisin toivoa? ”Tärkeää ei ole se mitä katsoo, vaan se mitä näkee.”

 

Äiti ja tytär (eli Wilma ja Gitte)

 

Puuhka :)

 

"Kieltä näytän teille kaikille!"

 

Gitte pieni lokkibongari!

 

One and only little Gitte.