Olisi vissiin vähintäänkin reilua pitää lukijatkin ajan tasalla asioista, eikä vain sosiaalisessa mediassa vihjailla sinne suuntaan jotain epämääräistä ja toivoa, että ihmiset osaavat itse tulkita selviä vihjailujani. ;)

Pahoittelen tekstissä esiintyvien kuvien huonoutta. Ainoa kameraan viittaava esine matkassani oli kännykkä, jonka kameran megapixeleillä ei paljoa henkseleitä paukutella..

 

Maanantaina löysin itseni siis pitkään suunnitellun reissun tuloksena Pirkkalan lentokentällä odottamassa lähtevää lentoa ensin Ruotsiin ja sen jälkeen Saksaan. Tahdonvoima voitti ylimääräisen jännityksen ja jostain puun takaa kehitetyn ”kauhun” lentämistä kohtaan. Kauhu oli varmaan vuosien varrella vallannut alaa pääni sisältä vain sen takia, että viimeisestä matkastani lentoteitse oli kulunut reilut viisitoista vuotta, eikä silloisesta matkasta minulla ollut muita muistikuvia kuin, että määränpää oli Turkki ja lentokoneessa tarjoiltava ruoka oli maultaan kompostijätteeseen verrattavaa (oletan, en ole maistanut).

Oli siis ideoista viisain tehdä ensimmäinen lento aivan ypöyksin, tietämättä mistään kerta kaikkiaan mitään ja vielä hemmetin suuren välilaskukentän kautta. Mutta onko ideoissani noin niinkun ylipäätään ikinä järkeä?

Pirkkalan kenttä oli erinomainen lämmittelykenttä tulevaa koitosta varten, siellä en voinut eksyä minnekään, kun porttejakin oli kaiketi huimat kaksi. Wow, pystyin selviämään, ihanaa. Koneessa odottelin ready for take-off –lausahdusta kuin pultsari Alkon avautumista ja sitten se läks! Heihei Suomen maankamara, mutta vain hetkeksi. Toinen ihailtava tapani on lystikkäiden ideoiden lisäksi nuolaisu ennen tipahtamista. Tällä kertaa onneksi vain sanalaskun muodossa, kone ei sentään tipahtanut.. Alle jääneitä maisemia katsellessani huokaisin, että jes, eipä mennyt korvat lukkoon, kuten pelkäsin. Sain kuitenkin jälleen karvaan opetuksen pitää alitajuntaisen turpani kiinni, kun pilvilauttojen yläpuolella alkoi korvat vuorotellen lukkiutua yhä uudelleen ja uudelleen. Mahtavaa. En saanut senkään asian osalta todeta olevani speciaali tapaus.

 

Matka Tukholman Arlanda-kentälle ei kestänyt kuin vaivaiset 50 min. Siinä ajassa ehti hyvin lukaista kirjaa ja ajatella maailmanmenoa. Pahaa aavistamattomalla ekakertalaisella turistilla ei ollut vielä mitään aavistusta tulevasta koitoksesta, vaan ruusuinen ajatus, että kaikki menisi oppikirjan mukaan. Kone tumpsahti radalleen ja ihmiset ryntäsivät koneesta odottelevaan Air Bussiin, sinne siis minäkin. Siinä mietin, että jo on naurettavaa tällainen, että eikö muka kävellen olisi voinut suunnata asemalle. Kävelisin siellä varmaan vieläkin etsiessäni oikeaa paikkaa, joten olin ihan kiitollinen tästä asiaan kuuluvasta kyydistä.

Päästessäni sisälle lentoasemalle, oli näky vielä jokseenkin hyvä – tasan kaksi vaihtoehtoa, minne kävellä. Onnistun valitsemaan aina väärin, mutta loppujen lopuksi olisin kuitenkin tullut samaan paikkaan kumpaakin reittiä. Seuraavaksi aukeni silmissä iso sali, monta laukkujen pyörityshihnaa ja kasoittain ihmisiä. Jou mään, mihinkähän tästä… Istuin hetken ja katselin, mihin porukka liukeni. Paikkaan jossa luki exit.. Ei, en halua pois, haluan seuraavalle lennolle, johon luojan lykky oli aikaa liki kolme tuntia. No seurasin massaa exit –kylttien saattamana pois salista jossa olin ja kas, silmieni eteen aukeni jälleen vielä isompi sali, jossa oli jo vähän kauppoja yms. Isolla taululla vilisi lentojen numeroita ja muita tärkeitä dokumentteja. Sen verran tiesin, että minun pitäisi suunnistaa terminaaliin 5. Ja onnekseni huomasin vilkaista myös portin numeron. (Kyllä, asiat ovat hankalia, kun matkustaa käytännössä ensimmäistä kertaa tuolla tavalla). Kipusin oikeaan terminaaliin vievät raput ja silmieni edessä oli jälleen suuuuuri sali ja liikaa ihmisiä. Onneksi silmiini osui kyltti: ”Gates 1-24”, sinne! Kävelin, kävelin ja kävelin ja aina vain kyltit kehottivat menemään suoraan. Ennen turvatarkastusta tuli uskonpuute ja päätin varmistaa oikean kulkusuuntani eräältä vartijalta, joka kehoitti vain jatkamaan suoraan. No turvatarkastuksen jälkeen aukeni eteeni suuri TaxFree –myymälä, jossa ei onneksi tarvinnut pysähtyä ostoksille, koska en sen takia vaivautunut vaihtamaan eurojani kruunuiksi. Muuten olisikin pieni rohkaisuryyppy ollut paikallaan. Vihdoin ehkä noin kilometrin talsimisen jälkeen löysin oman porttini ja aikaakin jäi vielä päälle tunti (mutta suhteellisen kauan sain aikaa menemään harhaillessani…). Ei muuta kuin kirja kouraan ja hetken rauhoittuminen. Yksi matkan vaikeimmista tehtävistä suoritettu kertaalleen. Ja vielä semi-kunnialla… Olisin voinut mokata ihan koko rahan edestäkin niin sanotusti.

Kone starttasi kohti Münich Airporttia ajallaan ja pilvilauttojen lipuessa ohi ei mennyt aikaakaan, kun vedin jo sikeästi unta kuulaan, enää ei jaksanut stressata tulevasta, vaikka se olikin minulle vielä siinä vaiheessa yksi kysymysmerkki.

Havahduin noin puoli tuntia ennen laskeutumista, eikä korvatkaan tuntuneet ottavan nokkiinsa muutamista lukkiutumisistaan. Kone tömähti Saksanmaalle ajoissa ja lähdin suunnistamaan ulos. Tulevasta tiesin ainoastaan nimen, joka minut veisi eräälle kaupalle noin tunnin ajomatkan päähän kentältä. En siis paljoakaan. Uloskäyntireitillä oli kuten elokuvissa, kuskeja nimilappujen kanssa odottamassa matkustajiaan. Niin myös minua, kun oikein tsuumailin ja silmäni vihdoin osui tuttuun nimeen, nimittäin omaani. ;)

Kuski saattoi minut autolleen ja näin alkoi tunnin ajomatka moottoritietä kohti pienempää kylää. Kuski ei paljoa puhunut muuta kuin saksaa, joten small talkit jäivät suhteellisen pieneen annosteluun.

Auto kaarsi sovitun kaupan pihaan ja kysyi, ollanko me oikeassa paikassa. Totesin, että en voi varmaksi sanoa, mutta luulen niin ja viimeistään siinä vaiheessa kuski piti minua varmaan erittäin outona.

Kävelin kaupan eteen, eikä mennyt minuuttia, kun sieltä tuli Vici minua tervehtimään ja silloin tiesin vihdoin olevani oikeassa paikassa, oikeaan aikaan. Pian Vicin isäkin tuli kaupasta ja lähdimme heidän kyydillä määränpäähämme. Perillä vastassa oli ihanan tutun kuulloinen shelttiseremonia toivottamassa tervetulleeksi ja sisällä syliini kömpi ensimmäisenä matkan perimmäinen syy eli itse shelttilapsi Kiri!

 

Ilta meni perheeseen ja sheltteihin tutustuessa, jutellessa monista asioista aina koirista Suomen talveen sekä maidemme kulttuurieroihin. Papereiden teon jälkeen lähdimme ravintolaan syömään, jossa sain ihan oman englanninkielentaitoisen tarjoilijan, koska ruokalistat olivat ainoastaan saksaksi. Erittäin ihanaa palvelua!

Siinä sitten syötiin ja höpöteltiin, aloin muistelemaan pieniä rippeitä saksankielivarastostani yläasteen kahden vuoden opiskelun jälkeen ja niitä rippeitä ei enää paljoa ollut jäljellä.

Illalla otettiin vielä pienet hörpyt jotain aniksella höystettyä alkoholia ja siitä sitten pikku hiljaa paineltiin nukkumaan.

 

En ole eläissäni nähnyt niin kauniin väristä blue merleä kuin perheen 2-vuotias Karisma-tyttö oli. Luonteeltaan myös erittäin miellyttävä, olisin voinut pakata senkin kyytiini. :) Kaikki perheen koirat olivat luonnollisesti ihania ja aamupalan jälkeen heittelin Kirille ja Karismalle hieman palloa pihamaalla. Pian oli kuitenkin aika pakata Kirppu laukkuun ja ottaa suunnaksi taas lentokenttä ja heittää ihanille koirille heipat!

 

 

 

Myöskään Münchenin kenttä ei loistanut pienuudellaan, mutta onneksi koko perhe tuli minua saattamaan ja Vici ohjasi minut aina oikeille check-in -pöydille. Olo oli erittäin turvallinen, kun oli tietävä ihminen tukena. Parin check-in –tuokion jälkeen (koiran kanssa piti ravata parissa paikassa ennen kuin sai boardin passin) oli aika heittää heipat myös ihanalle ja erittäin ystävälliselle ja huomioivalle perheelle, eikä siinä liikutukselta säästytty. Sitten käppäilimme Kirin kanssa turvatarkastukseen ja niin suli ensimmäisen turvatarkastajan sydän, kun kaivoin Kirin laukustaan. Sitten jokainen lähellä oleva henkilökunnan jäsen tuli lässyttämään ja ihailemaan tätä söpöä käärylettä, kuinka hauskaa! :) Luulin, että minua enemmänkin inhottaisiin kun vien tuollaisen koneeseen, mutta huomasin onneksi olleeni väärässä. Ihmiset kyselivät luonnollisesti eniten rotua ja ikää ja ajattelin jo, että ehdinkö edes koneeseen jos joudun koko ajan suustani kiinni. Ehdin sitten hyvinkin, porttikin löytyi uskonpuutteetta ja alkoi pikku hiljaa olemaan selvemmät sävelet näissä asioissa.

 

Olin maalannut kauhuskenaarioita, kuinka pieleen matkani voisi mennäkään, mikäli Kiri päättäisi koneessa alkaa tekemään selväksi, ettei viihdy lentolaukussaan. Onneksi sain kumitella kuvat mielestäni ja todeta, että tytteli oli vallan fiksusti ja nukkui koko hela matkan!

Arlandaan toistamiseen päästyäni oli suunta ja yleissäveletkin jo selkeämmät. Check-in pöytiä oli liian monta vaihtoehtoa, joista valitsin sitten tietenkin väärän. Olisi pitänyt kävellä kaksi pöytää toiseen suuntaan, mistä olisin voinut tietää? Siinä jonotin sitten vuoroani, jotta sain Kirin lähtöselvitettyä ja sen jälkeen vielä ensimmäisestä pöydästä noutamaan oma porttinumero ja se oli sitten sillä pihvi. Paitsi, että mulle Suomesta jo hätäsimmät soitti, että Ruotsin ilmatila olisi suljettu, kiitos Islannin jälleen kerran.. No luotin siihen, että eiköhän ystävälliset virkailijat meille matkustajille kertoisi, mikäli lentomme onnistumiseen olisi tullut esteitä. Näin ei käynyt ja Air Bussin saattelemana suunnattiin koneeseemme, joka normaalisti lähti matkaan. Pirkkalaan kone tömähti ajallaan ja näin oli minilomani tullut päätökseen. Onneksi lomasta jäi kainaloon elävä muisto ja erittäin hyvä mieli. En voi sanoin kuvailla, kuinka kiitollinen olin kasvattajan tarjoamasta täysihoidosta!

Seuraavalle matkalle voin lähteä luottavaisemmin mielin, oli kyseessä sitten Arlandan kenttä tai joku aivan muu. Ensimmäinen kerta on yksinkertaisesti vaikein, ei voi mitään. Onneksi lennot eivät menneet niin kuin elokuvissa (tai sitten olen katsonut vääriä elokuvia ja painottunut niihin, missä lentokoneessa tapahtuu ikävyyksiä).

 

Kirin ensimmäiset päivät Suomessa ovat olleet vauhdikkaita ja neiti on kotiutunut hienosti!

 

Tällainen pitkähkö päivitys nyt tupsahti tasapainottamaan tuota edellistä muutaman sanan päivitystä. Pidetään niin kutsuttu balanssi yllä ;)

Onnittelut, jos joku jaksoi tuhlata aikaansa tänne asti. Nyt tämä päättyy. Vihdoinkin. ;)