Blogin päivitys on jäänyt viime hetkien aikana täysin ajatuksen tasolle, ja vielä hyvin huonosti virtaavan sellaisen, mutta josko sitä nyt jonkinlaisen pölinän saisi aikaan. Päivitystiheys kannattaisi olla tällaisella erinomaisesta muistin huonoudesta kärsivällä aavistuksen aktiivisempaa, niin olisi edes hyvin pieniä mahdollisuuksia muistaa kaikki aiheeseen kuuluva.

 

Kun koko talven olen treenannut seuran treenivuoroa lukuun ottamatta hyvin pitkälti yksin, niin on ollut aivan ihanaa vaihtelua saada treeniseuraa, siis joitain muitakin kuin vain niitä karvaisia. ;) Virpi kävi tässä hetki sitten potkimassa meitä persuuksille ja se tulikin enemmän kuin tarpeeseen - suuret kiitokset!

Katja ja Sari ovat käyneet meitä morjestamassa Uunon ja Oskun kanssa treenailun merkeissä ja on ollut erittäin mukavaa nähdä kasvatin kehittymistä, sekä omani että äidin kasvatin. Kiitos ja tervetuloa uudelleen!

Myös Kannuksen ajoilta jäi kavereiksi loistoihmisiä ja onnekseni heistä muutama asuukin tässä kohtuullisen ajomatkan päässä, joten olen saanut treenata niin Helin ja Saijan kuin Ynnin ja kertaalleen vierailevan tähdenkin, Ellun kanssa. Kiitos myös teille paljon! Toivottavasti tavataan pian näissä merkeissä uudelleen, viimeistään kuitenkin (toivottavasti) jussina! ;)

 

Kisoihinkin päätin mennä tässä koettamaan onneani viime viikonloppuna. Nyt siis on taas keskityttävä kaikkeen 200%:sti, kun kolmosissa on ohjastettavina kaksi täysin erilaista koiraeläintä. Viimeksi näin on tainnut olla vuonna kivi ja keppi, aikana kun Sasa ja Jerry olivat yhtä aikaa kolmosissa (joskin tietenkin eri säkäryhmissä, mutta silloin ennen vanhaan ;) oli minien ja medien rat.tut. usein samaan aikaan.)

Tässä viime (vai sitä edellisessä?) postauksessa mainitsin hieman uhkarohkeasta liikkeestä lähteä nyt neljän kuukauden totaalitauon jälkeen kisaamaan yhden minuutin kestoisen treenin jälkeen. Se minuutin treeni oli huomattavasti tarpeellisempi minulle kuin Gitelle, mutta muistutti jälleen, kuinka ohjataan tuota omaa tahtia juoksevaa koiraa. Näinpä joku tuurin kaltainen ystävä oli matkassamme lauantaina Jyväskylän kisoissa, kun saimme heti tuplanollan ja sijoituimme molemmissa kisoissa toiseksi ja kaupanpäällisenä tienasimme myös hyppysertin.

Tempo debytoi samoissa kisoissa kolmosluokkansa, eikä asiat olleetkaan niin huonosti kuin kuvittelin. Menimme kuitenkin samaa rataa samaan suuntaan ja vielä kohtuullisen hallitusti. Tuloksina kuitenkin hyl ja vitonen ja voi kyllä, vitonen harmittaa niin paljon, kun se oli täysin oma moka ja Tem tuli muurin ohi. Pöh.

Valitettavasti digikameralla kuvattujen videoiden laatu on sen verran shaissea (muunkin kuin ohjauksen osalta), etten edes minä kehtaa laittaa niitä näytille.

Sunnuntaina tuomari sekä radat olikin hieman epäsopivampia meille ja näin ollen lähdimme kotiin kolmen hyllyn ja yhden vitosen saattelemana. Tämä lauantaina mukana ollut tuuri-kaveri jäi selvästikin lepäilemään rankan koitoksensa jälkeen ja antoi meidän sunnuntaina pärjätä omillanne. Niinpä itse mokasin Giten kanssa molemmilla radoilla kepit ja olen siitä tympääntynyt. No sentään samaa virhettä en toistanut, ensin mokasin nimittäin viimeisen välin ja toisella radalla ensimmäisen eli onnistumisprosentti oli kuitenkin 11 keppiä per rata ;P No joo. Vitsi vitsinä ja niin edelleen.

Sunnuntaina meillä oli myös aivan erityiset kannustusjoukot, nimittäin Sirkku ja Tapsa tulivat tyttöjen kanssa meitä morjestamaan! Rose sai mennä muutaman lämppärin ja Ronja, tämä nuorempi, musta tirriäinen oli ihan liekeissä, kun Tempo teki lämppäreitä. Oli aivan ihanaa nähdä, suuret kiitokset Sirkulle ja Tapsalle!!! :)

 

Ja mitäs muuta sitten…

Rakkaat lenkkeily- ja sienestysmaastoni on laitettu taas motojen avulla uuteen kuosiin ja sehän jos mikä saa aina hetkellisesti v-käyräni heittämään häränpyllyä. Se on aina tämä sama kitinä, kun lenkkitieni aurataan, tiedän tasan siinä vaiheessa, että metsäkoneet tulevat. No joo, siinä ei mitään, ne tekevät vain työtään. Ne pari viikkoa saa vaan mennä lenkeillä suhteellisen varpaillaan, kun koskaan ei tiedä mikä motonröhjäke ilmaantuu minkäkin mutkan takaa ja sen jälkeen saa varoa, ettei jää tukkirekkojen yliajamaksi. Ainoat hyvät puolet tuossa on se, että saan loppukevääksi kivoja uusia reittejä (sitten tosiaan, kun motot häipyvät mylläämästä tuota tähän asti kaunista maastoa) ja lenkeillä saa haistella aivan tuoretta puuta. Mutta omasta näkökulmasta hyöty/haittasuhde jää verrattain pieneksi. No mutta multa ei asiaa vissiin kysytä, joten paree vaan laittaa turpa rullalle ja tallata etiäpäin.