Helatorstain kunniaksi kävimme sitten pyöräilemässä. Tällä kertaa vain ajoimme Hyvinkäälle asti heittämään pyörälenkkimme. Samalle reitille eksyi samaan aikaan muutama muukin. AD-koe oli siis tällä kertaa kyseessä SPL-ITU:n järjestämänä ja tuomarina toimi Klaus Schreiber Saksasta. Kyseinen koemuoto oli aivan tuntematon tähän päivään saakka. Tiesin nyt sen, että siinä pyöräillään mukava matka, koira oikealla puolella ja kokeen lopussa on tottis. Teoriassa voi asioita opiskella, mutta käytännössä vasta oikeasti selviää, miten asiat menee jne.

 

Kokeen kulusta

 

Saavuin paikalle hyvissä ajoin, noin tuntia ennen kokeen arvioitua alkamisaikaa.

Koirat tarkastettiin vähän ennen yhdeksää. Siinä nyt ei ollut mitään ongelmaa Pinjalla yleisesti. Piti myös kävellä tarkastavien ihmisten välistä (lähinnä testattiin, pureeko koira jne.)

Kun Matti myöhäiset olivat saapuneet paikalle, muodostimme kaikki 12 (vai 11?) kokeilijaa jonon pyörinemme ja koirinemme. Saimme vielä viimeiset ohjeet reitistä ja käytännön asioista. Vihdoin ja viimein oma jännitykseni laski ja sain keskityttyä ainoastaan siihen hetkeen ja odottamaan innolla tulevaa reittiä. Ensimmäinen valvonta-auto lähti ja me lähdimme perään. Toinen valvonta-auto seurasi lössin häntäpäässä.

Ensimmäinen n. 8 km taittui leppoisasti ja nopeasti. Ainoa rasitus, mitä sain oli vasen jarrukäteni, kun jostain syystä koiran silmittömiä menohaluja jouduin jarruttelemaan porukan vauhdin mukaiseksi. Reitti oli mukavan tasainen. Vain pieniä mäkiä ja maastot vaihtelivat maantiestä metsäautotiehen ja hieman kapeampaan metsäpolkuun, jota pitkin kuitenkin aiemmin mainitut valvonta-autot mahtuivat ajamaan. Varsin viihtyisää! Sitten tuli ensimmäisen tauon aika.

 

Seuraavalle etapille lähdettiin vähän muunnellussa järjestyksessä, joka loppujen lopuksi osoittautui varsin mainioksi. Etapin pituus oli n. 6 km. Pinjan menohalut olivat (onneksi) hieman laantuneet, eikä minun enää koko aikaa tarvinnut jarrutella. Kuitenkin koko matkan se pysytteli sitkeästi pyöräni edellä, viistosti oikealla, kuten opetettu on.

Nyt pystyin jo katselemaan leppoisasti maisemia ja rupattelemaan muiden pyöräilijöiden kanssa ja tervehtimään vastaantulijoita ja ihan aidosti fiilistelemään hetkestä samanhenkisten kanssa maastossa pyöräillessä hienojen koirien kanssa (suurin osa osallistuja ylläri sakemanneja ;) ).

Pätkä meni jälleen todella nopeasti! Ja taas seuraavalle tauolle, jossa tarkistettiin myös koirien tassut.

Eipä näkynyt Pinjan tassuissa mitään kokeesta poissulkevaa (koska kuraa ei siihen lasketa), joten matkamme sai jatkua. Jes.

 

Vielä viimeinen 6 km taitettavana, eli ei paha. Järjestys sama kuin edellisessä, oli niin toimiva. Nyt oli oikeasti jo nautinnollista ajaa, sillä koira ei enää juuri missään kohtaa kiskonut niin, että olisi saanut pelätä olevansa edellä ajavan ahterissa - ja syvällä. Käsinkosketeltava joukkuehenki ja yleinen harmonia olisi saanut jatkua vaikka vielä seuraavatkin 20 km, mutta valitettavasti tuo 6 km loppui niin nopeasti, että huomasimme olevamme taas perillä. Höh. Oli niin kivaa polkea.

 

Sitten viimeiseksi tämä kuuluisa tottisosuus, johon siis kuului pieni pätkä seuraamista (lue: mukana kulkemista), joten ei todellakaan mikään ylivoimainen suoritus. Kaikki ryhmästämme läpäisivät onnistuneesti kokeen! Onnistumista luonnehti vielä sellaiset faktat, että kukaan koira ei rähissyt, mitään tappelua ei syntynyt, kukaan ei kaatunut (vaikka likipititilanteita tapahtuikin - myös itselleni), ei loukkaantunut... jne. Enkä voi liikaa hehkuttaa, kuinka ihanaa oli!

Mielestäni AD-kokeesta ei ole oikeanlaista faktaa niille, jotka eivät ole sitä itse kokeneet. 20 km kuullostaa pitkältä, mutta taukojen johdosta tilanne likimain nollaantuu ja tahti on sen verran hidas, että siinä pysyy mukana kuka tahansa, väittäisin.