Jepjep. Ja yli viikkoon ei ole taas täältäkään suunnalta kuulunut yhtikäs mitään. Jaa miten niin laiska päivittämään blogia? Jaa’a. Ja nyt en enää tee niin, että vannotan ihmisille, että ”nyt kerään itseni ja alan päivittämään useammin”, koska niin ei tule tapahtumaan kuitenkaan. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Lisäksi alkaa vähän nyppimään kirjoittaa koko ajan joistain random-treenailuista. Olis kiva joskus päästä kirjottaan kisoista. Mutta sitä nyt ei tule tapahtumaan vielä pitkään pitkään aikaan.

 

No kuitenkin tämän päiväinen päivitysseremoniani alkaa viime viikon torstaista, jolloin oli pitkään odotettu pentutapaaminen eli paimennuspäivä Piikkiössä. Oli aivan übermahtava päivä ja oli mukavaakin mukavampi nähdä Waun sisaruksia ja  kuinka ne olivat edistyneet paimennuksessa. Isäpappaa oli myös kiva ihailla pitkästä aikaa. Sääkin oli ihan mukava koko päivän.

Talven aikana oli Wunderbaumin turvonneena rusinan kokoisissa aivoissa tapahtunut jotain erittäin hämmentävää. Sillä oli loksahtanut muutama palainen ilmeisesti hyvin pitkälti oikeille paikoilleen paimennuksen suhteen. Olin kaiken kaikkiaan hyvin tyytyväinen tämänkertaiseen treeniimme.

Se soutaminen sillä silti edelleen on.. ja sitä yritämme saada myös pois.

Pien Wunder yllätti minut siis ihan totaalisesti (ja ihme kyllä – positiivisessä mielessä).

 

No perjantaina sitten tein muutaman jäljen. Ensin sorikselle lähti mukaan Rina, Wau ja Jerry ja kaikki saivat ajaa pari tasoistansa jälkeä.

 

Rinan jäljet

Noin 30 metriä ja pieni kaarros loppua kohti. Molemmat olivat aikamoista häsellystä. Ketuilleen siis meni, jos näin suoranaisesti sanotaan. Mutta lohduttakoot ajatus, että eipä se aina voi onnistua.. Vaikka niin toivoisikin. No eipä auta itku markkinoilla (eikä varmaan kyläkaupassakaan). Otin sitten vielä jotain ihan pientä tottista siinä ja näin päin pois. Ne nyt meni kuitenkin ihan hyvin, ettei nyt ihan puihin koko treenit menny.

 

Waun jäljet

20 – 30 metriä suoraan. Sain suorastaan kokea yllätyksen kuinka intensiivisesti se seurasi jälkeä ja meni jokaisen askeleen läpi kantapäästä varpaaseen ja jopa tonki maan sisään tallatut namit. Ihme hörhö ja melkonen tuulellakävijä. No joo ei sentään. Pitää varmasti puhua vain omasta puolestani.

No anygays olin hyvin hyvin tyytyväinen tällä kertaa ja jaksan edelleenkin ihmetellä sen hyvää ruokahalua, koska se ei ikinä koskaan milloinkaan ole ollut ahne koira, eikä mitenkään perso ruoalle (sen todisti se, kun Wautsi kerran Kannuksessa oli vahingossa jäänyt koiranruokavarastoomme suurin piirtein puoleksi tunniksi avattujen ruokasäkkien ympäröimäksi, mutta se ei ollut koskenutkaan niihin...) Eräs noutaja on koskenut senkin edestä :D hehheh..

 

Jerryn jäljet

n. 40 metriä sis. muutaman todella loivan mutkan ja toisella jäljellä 2 keppiä.

Täytyy sanoa, että en tämän perusteella kyllä uskoisi, että juuri tuo koira vajaa vuosi sitten jäljesti hukkumaisillaan olevan Waun luo. Niin ketuilleen tämä meni. No täytyy itseään varten selitellä jotain. Se meni ehkä sekaisin viereisistä jäljistä tms. Okei okei, huono selitys! Näin siis tämän pojken kanssa tällä kertaa, ehkä ensi kerralla paremmalla menestyksellä. Tai sitten ei. Se selviää seuraavassa jaksossa.

PÄLÄPÄLÄ.

 

Tänä päivänä siis tallasin yhteensä kymmenen jälkeä, joista ajoi lopulta vain ne 6 edellä mainittua. Tai no tarkalleen kuusi ja puoli, mutta se yksi jäi kesken metsän keskeltä kuuluvien ”karhun”äänten takia. Se hatuttaa aivan mielettömästi, koska olisin juuri kokeillut Iineksellä vähän jotain, niin sitten rupee joku idioottimainen nauta jostain toiselta puolen metsää / synnyttävä emohirvi jostain keskeltä metsää / nälkäinen karhu jostain perämettästä pelotteleen hyvällä mielikuvituksella varustettuja tyttöjä. Mutta se on varma, että seuraavalla kerralla, kun metsässä tuollaisen äänen kuulen ja jos on hyvä jälki kesken, niin en varmasti lähde yhtään minnekään, vaikka 500-kilonen otso kuolais niskaan. Uhkarohkeudellani saattaa olla vielä joskus kohtalokkaat seuraukset...

 

JeesBox ja niille, jotka ovat jo pudonneet kärryiltä, niin seuraavaksi elämme lauantaita, jolloin koirat saivat hieman treenitaukoa. Niin no paitsi Wau nyt joutui pariin otteeseen ilmaisemaan ”ukkoa”, mutta se ei tuntunut äijää haittaavan.

 

[tähän tulisi normaalisti jotain turhaa sepostusta, mutta välttääksemme mielettömän maratonkirjoituksen, niin jätämme sen välistä.]

 

Sunnuntaina treenattiin jotain pientä tokoo. Lähinnä siis Rina ja Wau treenasi. Ja huomatkaa sana pientä. Eli molemmat saivat seurata pienen pätkän ja sitten Rinalla pari liikkeestä pysähdystä. Waulla yksi liikkeestä maahanmeno, jonka jälkeen noin kolme kertaa taas normaalia seuraamista. En siis mitenkään halua viestiä. että tuo pojke olisi hieman ennakoivaa sorttia... jeps, mutta en kuitenkaan halua taas pilata meidän seuraamista sillä, että se alkaa taas jumimaan ensin 5 senttiä liian takana, sitten 15 ja sen jälkeen se jo seisookin epävarmannäköisenä paikallaan, kun ohjaaja jatkaa tyytyväisenä robottimaista kävelyään eteenpäin. Noin siis kävi pari kuukautta takaperin ja tuolloin olimme ottaneet pari kertaa liikkeestä jäävän liikkeen. Ne oli selvästikin liikaa. Ja koska siitä ollaan nyt selvitty, en halua toistaa tuollaista virhettä enää.

 

Maanantaina lähdettiin takaisin Kannuksen suuntaan.

Iltapäivällä oli BH-treenit, jotka olisivat olleet antoisat, jos olisin saanut niistä jotain irti, mutta koko iltapäivä meni potiessa järkkyttävää vatsasärkyä. Eli näin meni maanantai.

 

Tämä viikko on painottunut treenien suhteen hakuilmaisuihin ja tokoiluun.

 

Eilen torstaina sain Rinalla onneksi erittäin hyvin onnistuneen viimeisen tottistreenin. Se oli mieletön! J

 

Eli äskeisessä lauseessa esiintyneen sanan ”viimeisen” myötä rakentelen aasinsillan tämänpäiväiseen.

Rina siis lähti tänään uuteen kotiinsa. Ensin kahdeksi viikoksi koeajalle. Aivan suunaton ikävä tuota pientä vinkuiinaa... No mutta näin se oli kuitenkin välttämätöntä johtuen ensi viikon keskiviikkona tapahtuvasta operaatiosta tuonne polven suuntaan. Toivottavasti tämä nyt on Rinalle se viimeinen koti. Mukavalta kuitenkin ostaja vaikutti, juuri hetki sitten sain tekstiviestinä kuulumisia. Ihan OK:sti siellä menee.

Voi voi ja syvä huokaus. Elämä on ja sitä rataa.

Surun ja murheen sain päivällä hyvin lieventymään treenailemalla Wautsilla jotain epämääräistä tokoa ja sen jälkeen lähdimmekin Jennin kyydityksellä uittamaan koiria.

Ja nyt taas istun tässä koneella miettimässä asiaa. Hohhoijaa. Tämäpä vaan ei miettimällä parane, täytyy vain jatkaa eteenpäin. Miks koirasta luopuminen täytyy olla niin hemmetin vaikeeta? Ajatellaan nyt sitä, että Rina oli mulla sen viitisen kuukautta ja se ei ollut mikään joka tytön (eikä kyllä pojankaan) unelmadogi ja silti siitä on todella vaikea luopua.

Entäpä sitten, kun joudun kokemaan ensimmäisen ns. ”oikean” luopumisen. Siis sen lopullisen luopumisen, etten enää koskaa näe sitä rakasta?

No täytyy nyt vain toivoa, ettei sellaista tarvitse vähään aikaan kokea. Mielellään ei ikinä, mutta se taitaa olla turha toive.

 

Mutta NYT LOPPU tälläinen angstaaminen. Tämän piti olla ihan treeniblogi, mutta eräs teinityttö päätti alkaa purkamaan päätään, joten treeniblogi muuttuikin angstiblogiksi. Mutta ehkäpä se tästä.

 

Eikä tullut astetta pidempää kirjotusta...