Ihan alkuun kiitokset kaikille muistaneille Jerryn poismenosta. Menetys oli rankka, mutta pakko on jatkaa eteenpäin suuri lovi koiralaumassa ja nauttia ajasta vielä lauman muiden mainioiden jäsenten kanssa. ”Koskaan ei tiedä, onko aikaa paljon vai vähän. Yhtäkkiä huomaa, se päättyykin tähän.”

 

On kuitenkin jotain hyviäkin uutisia, sillä pääsimme Tempon kanssa vihdoin siitä ”yhden nollan –syndroomasta” ja nousimme kolmosiin! :) Tuntui ikuisuusprojektilta ja tämän takia saavutus nyt erävoitolta. Ja jottei pää nyt nousisi maanpinnan yläpuolelle, on syytä muistaa oman ohjaukseni huonous ja se, että ensimmäinen ratahan meni ihan päin seiniä.

Käydään vaikka läpi kurakohdat: alku näytti hyvin lupaavalta, suurempia ohjausvirheitä ei tullut ja Tempo kulki tapansa mukaan hyvin. Sitten tuli radalla vastaan keinu ja armas T veti kässärin pohjaan ja kävi tsekkaamassa keinun painopussit, jonka jälkeen se ystävällisesti tuli kutsusta luokse ja lähti suorittamaan keinua hypäten ylösmenokontaktin yli.. Hmm? Mikähän juttu toikin oli olevinaan…? No siitä parin esteen päästä oli vuorossa puomi, jonka se suoritti kyllä epäröimättä ja alastulolle annoin sitten kunnolla tilaa. Niin sitten se ketkula kehtaa varastaa, eikä harkitsekaan pysähtyä. Tuli karjaistua sitten ihan keuhkoista asti että TEMPO, mutta onneksi perään ei tullut sitä hyvin yleistä perkelettä, koska siinä vaiheessa olisi voinut tuomaritäti tulla viskaisemaan minut kehästä pihalle. Ei siinä, poistuin sieltä hyvin nopeasti itsekin, tämä puomi kun sattui olemaan kolmanneksi viimeinen este. Eli todella luottavaisin mielin seuraavalle radalle lompsis.

Toinen rata oli ehkä aavistuksen helpompi, vaikkei ensimmäinenkään tosiaan mikään vaikea ollut. Mukavaa vaihtelua oli saada suorittaa rataa ilman takaakiertoja tai muitakaan kommelluksia. No joka tapauksessa, Tempo kolautti ensimmäistä rimaa ja ajattelin, et justjust, se olikin sitten siinä. No tein loppuun asti kuitenkin normaalisti, vähän varmistellen ja sallin neidille suuren suuret mutkat, joissa annoimme kanssakilpailijoille monen monta sekuntia hyvitystä. Puomin alastulon otin sitten toiselta radalta kettuuntuneena hyvin painostavasti, jolla sain melkein aikaan sen, että T olisi väistänyt toiselle puolelle. Onneksi ei, joten hieno kontakti tuli otettua ja rata jatkui. Keinulla ei tällä radalla sitten taas mitään ongelmia, joten ehkä neitonen vain halusi pitää mua jännityksessä (ja onnistuikin siinä vallan hyvin). Sitten muutamien mutkien kautta olimmekin onnellisesti maalissa, tuloksella nolla ja hyvin huonolla ajalla vain -4.96. Jos ei nyt välitetä noista seikoista ja oltaisiin onnellisia siitä, että 4. sijalla irtosi serti ja siirto kolmosiin. :)

Tempo, oma rakas hörökorvani ja silmäteräni kertoo kuvin omasta fiiliksistään sertin saannista:

"Joo, mun sertini, ota kuva.."

 

"Tää on siis oikeesti MUN? Ja saan tehdä mitä vaan tällä?"

 

"Siistiä!"

 

"Voi tätä riemun määrää"

 

"Kattokaa hei kaikki hei!"

 

"No ota vielä nyt yks kuva tästä pahvipuolestakin"

 

Kiitos Tempolle monipuolisesta päivästä, johon kuului ketutusta, iloa, ylpeyttä, onnellisuutta, hymyä, naurua ja tietenkin, sympatiaa!

Kiitos myös Ellalle ahkerasta kenneltyttönä toimimisesta! ("Vietkö Micken ja lisäksi tuotko Tempon ja lämmittelet sen ja sit mulle pari nakkia.. niin ja vietkö samalla tän mun takin") :P