Halusin laittaa kirjoituksen otsikkoon tuon lauseen kuvaamaan nyt Giten viimeisiä SM-kisoja.. Tai oikeastaan minun fiiliksiäni niistä. Vasta oman suorituksemme jälkeen suostuin kohtaamaan sen faktan, että Gitte lähentelee nyt eläkeikää. Ei sen takia, ettei se pääse arvokisoissa kärkeen. Ei sen takia, etteikö Gitte edelleen tekisi agilityä mielellään ja pitäisi siitä silloin, kun tekemään pääsee. Vaan sen takia, että miksi ihmeessä oman itseni takia vien tuota muoria pitkin Suomenmaata pelkän kisaamisen ilosta, kun Gitte rakastaa ihan yhtä paljon tai enemmänkin vain olla kotona ja maata sohvan nurkassa. Näin meidän karsintahyppyradalla nyt sen, että vaikka Gitte antoi kaikkensa, niin se ei olisi riittänyt lähellekään finaalirataa. Edelleenkään en ole lasettanut mitään tavotteita mihinkään arvokisoihin koskaan, koska olen niihin lähtenyt aina järjestävän seuran kannatusmielessä, kuten tälläkin kertaa. Itsehän siis munasin meidän karsintaradan ohjaamalla kolmanneksi viimeisen esteen huolimattomasti, josta seurasi hylky. Monilla varmaan päässä pyörii nyt kysymys: Miksi en sitten kisaisi Gitellä vielä normaaleissa rivikisoissa omaksi iloksemme? – Kenen iloa se sitten loppujen lopuksi olisi? Itsekkäästi vielä tovi sitten ajattelin, että kisaan myös Gitellä vielä, kun se on niin helppo, huoleton ja virheitäni mainiosti peittelevä kisakumppani. Minulle tulee vieroitusoireita, ellen pääse agilityyn. Gitelle ei. Se ei koskaan ala hyppimään seinille, ellei se pääse agilitaamaan. En tarkoita, että olisin Giten joutunut väkisin radalle mukanani raahaamaan.. En todella, meillä on ollut aina terveesti siellä yhdessä hauskaa, mutta se mitä yritän sanoa, on se, että tässä käy niin, että minulle tulee enemmän ikävä Giten kanssa agilityä kuin Gitellä ko. harrastusta. Vaikka muori varmasti pääsee jatkossakin pari krt vuodessa vielä muistelemaan agilityn saloja, mutta entistä rennommin, mikäli mahdollista. En koskaan tule saamaan samanlaista aarretta, joka välillä lukee ajatuksiani ja toimii kuin unelma, peittelee ohjausvirheitä ja antaa niitä anteeksi. Tiedän jo nyt, että minulla tulee Giten agilityvuosia ikävä, kun hakkaamme Tempon kanssa lahoja päitämme yhteen. Tärkeintä on kuitenkin se, että koira jätetään aina eläkkeelle mieluummin pikkaisen ”liian aikaisin” kuin liian myöhään. Gitte tulee kisaamaan vielä tämän vuoden piirinmestaruuden samaan rentoon tyyliin, jonka jälkeen leppoisat eläkevuodet alkaa ja näyttelyiden veteraanikehät kutsuu (kerran vuodessa?) ;). Liian paljon näen edelleen agilityssä koiria, jotka tekevät sitä vain palvellaakseen ohjaajaansa, vaikka 2/4 tassuista on jo maankamaran synkemmällä puolella. En tiedä, onko kohdallani ihmisjalostus mennyt erittäin paljon vikaan, mutta koskaan en haluaisi kuulla kisoissa kohdallani kuulutettavan ”ja seuraavaksi starttaa kilpailun vanhin koira”. Taito ei ole pitää koiraa agilityssä mahdollisimman pitkään, vaan ymmärtää jättää se eläkkeelle vielä, kun sen voi tehdä kunnialla ja sitä viimeistä yhteistä kisasuoritusta katumatta. Tämä on asia, jossa ei kannata olla jälkiviisas. Gitte on elämässään saavuttanut agilityssä kaiken sen, mitä saavutettavissa on ollut; paljon varmoja suorituksia sekä kahden maan valiotittelit. Mitä muuta voisin toivoa? ”Tärkeää ei ole se mitä katsoo, vaan se mitä näkee.”

Äiti ja tytär (eli Wilma ja Gitte)

Puuhka :)

"Kieltä näytän teille kaikille!"

Gitte pieni lokkibongari!

One and only little Gitte.

Tässä ollaan nyt kisoissa jos toisissakin pyörähdetty menemään ja välttääkseni aivan hirvveen jäätävän majesteetillista megapäivitystä taidan jättää etenkin virallisten kisojen analysoinnit nyt väliin ja tyydyn pelkkään tulosten toteamiseen. Nuorison epis-vierailusta kerron muutaman sanasen, koska ne ovat vasta kehityksen alkutaipaleella ja pääsen itsekin kertaamaan ongelmiamme sitten vuoden, kahden, kolmen… jne. päästä. :)

Siispä takkujen juhlavuotiskisat:
Lauantaina Tempolle: 5 – hyl – hyl

Tompalle: hyl – hyl – hyl (btw, koskaan ei oo Tompan kanssa menny noin päin mäntyä ;D)

Sunnuntaina Tempolle: hyl – hyl – 0, sij. 3. + SERT-A

Tompalle: 0, sij. 2. – 0, sij. 5. – hyl

Sitten seuraava viikonloppu olikin jälleen kisavapaata ja sunnuntaina 27.5. haimme jälleen tutut seitsemän pässinpäätä koristamaan laiduntamme sekä avustamaan koiria tulemaan paremmiksi paimeniksi.. Tai ehkä pitäisi sanoa, että avustamaan paimenkoirien ohjaajia tulemaan paremmiksi ohjaajiksi. Itse asiassa asian laitoja miettiessä ne tekevät kumpaakin. ;) Pässit ovat siitä kiitettäviä, että niiden kotiutuminen uuteen asuinpaikkaan vie tasan 2 minuuttia, jonka jälkeen ne saattavat jo näyttää pitkää naamaa koirille. Eli Flint pääsi jälleen näihin vakiopaskaduuneihin kesyttämään poikia ja viemään niiltä ne majesteetillisimmat luulot itsestään. Onneksi se on sellainen duunariluonne, työmies isolla T:llä, niin asiat tulee hoidettua tiptop, eikä vähän sinnepäin.

Tämän duunarin jälkikasvukin pääsi ihastelemaan lampaita nyt ihan ekaa kertaa vapaana ja avolaitumella, ja kyllä oli pokkaa olla sika! No, tätä osasin uumoilla niillä parilla kerralla, kun se näki lampaat kytkettynä ollessaan vasta pieni lapsi.

Ollaan nyt Tortun pyöritetty päkäpäitä ahkerasti ja noin viidennellä kerralla se alkoi ymmärtää tasapainotuksen merkityksen alkeita sekä muisti pitää hampaansa kurissa jopa hakiessa laumasta karkuun yrittänyttä jäsentä. Siispä loiva ylämäki alkoi jo ensimmäisen treenin jälkeen, joka toivon mukaan jatkuisi nousujohteisesti.. Mitäpä sitä muuta voisi todeta toivovansa? Tuskin kukaan toivoo harrastuksilleen takapakkeja…!

Flint on treenaillut vaihtelevasti lähinnä jakoja ja poispäinajoa. Parhaat treenilampaat meille on Jatan luona, missä käväistään kerran viikossa. Siellä pystyy taas keskittymään hakuihin ja ajoon, koska lampaat on liikkuvaisempia, jolloin omaan ohjaukseen pitää panostaa enemmän. Minulla on erittäin huono tapa olla ”hieman” suurpiirteinen näiden omien kanssa.. En voi todeta muuta, kun että odotan mielenkiinnolla ekoja kisoja! Ihan äärettömän suuri fiilis itsellä ja taas pitää tsempata itteensä ihan eri tavalla kuin jossain agiliidossa, se on just sitä kisafiilistä ja pitkäkestosta keskittymistä sekä koiralta että ohjaajalta, kun suoritusaikakin on sen lähemmäs 10 min (vrt. agility n. 45 sek.). Onneksi ei tarvitse enää hirveitä aikoja odotella ekaan starttiin!! Jännää!! :))))

Kesäkuun ekalla viikolla oli takkujen järjestämät epikset, jonne suuntasin tämän nuoren blondikaksikon kera ja mukaan nappasin vielä Ynnin ja Muskankin, jotta sain Muskaan edes yhden radan tuntuman ennen Nokian virallisia. :)

Martta rimattomaan putkiluokkaan ja mölliradalle. Rheda pelkälle möllille, vaikka kyllä voisin senkin kanssa putkiluokkaankin mennä hillumaan vielä! Jälkikäteen alkoi jopa harmittaa, että mikäs sen oivallisempi tilaisuus antaa koiran toteuttaa niin paljon itteään kuin sielu sietää. Ja sen sieluhan totisesti sietää! No, jospa jo seuraavissa olisin hereillä. ;)

Martta teki hyvin, kuunteli paskaa ohjaustani ja tuloksena siis kymppi, koska lähetin sen ihan törkeesti putkeen ja ryntäsin itse jo kohti seuraavaa putkisumaa. Montakohan kertaa se tarvii tähän kovaan kalloon takoa, että älä nyt perhana ryntäile minnekään, ennen kun se koira todella on mennyt sinne putkeen.. Hoh! Mutta siis koiraan sain olla tyytsä, se hakeutui kivasti jo esteille, jos vertaa meidän ekaa putkiluokkakisaa ;D!

Rhedan möllirata oli niin perus R:ää, kun voi vain olla! Tekee tosi kivasti ja hanskaa suurimman osan asioista, mutta renkaan sivusta se tuli, koska en vaivautunu ohjaan sitä kunnolla ja sen jälkeen kielto puomilta, koska se ajautu mun jalkoihin. Taas näitä meikäläisen ohjaushelmiä top10! Mutta onneksi maltoin viime episten jälkeen pitää todellisen treenitauon ja sen jälkeen olen treenannut vain tosi pieniä juttuja. Se ei ole saanut aikaan muuta kuin hyvää ja silti radanteko on pysynyt entisellä mallilla eli ei ole mennyt takapakkia, vaikkei ratatreeniä ole tullutkaan! Ja eteenpäin sen ei tarvitse mennä tuosta vielä hyvään toviin!

Martan möllirata meni kanssa muuten mukavasti, mutta tajusin vasta, että rengastreeni on jäänyt pikkaisen vähemmälle ja sitä on otettu viimeksi talvella, joten se tuotti meille ongelmia, joista toki selvittiin ihan istuttamalla koira renkaan taa ja menemällä itse ottamaan se vastaan. ;) Kahden viimeisen esteen välissä se meinasi verottaa hanuristani kappaleen, mutta tyytyikin vain näykkäisemään housua.. Viesti oli harvinaisen selvä: ”Liiku, lehmä, liiku!” Kiitos Martta, muistan ehkä ensi kerralla juosta (karkuun) paremmin! ;D Siispä ulkokauden avautuessa Rhedamus alkaa treenailemaan parempaa estehakuisuutta (siis myös muillekin esteille pitäisi hakeutua omatoimisesti kuin vain putkiin ;P) ja Martta niin ikään näitä sekä rengasta. Molemmat blondit jatkavat myös kesken olevia keinutreenejään. Rhedalle keppien hakuja ja Martalle suoritusvarmuutta kepeille. Kyllähän tässä työnsarkaa taas näyttäisi olevan.. Olikos mulla vielä muitakin koiria treenattavana? :D No, Tom ja Tem vain kertaa vanhaa, ei niinkään opettele uutta. Gitte ei enää treenaa ja Flintinkin treenit jää noin kymmenykseen tähänastisista, kun sen kutsumus on laitumella. Vastaus siis kysymykseen.. Periaatteessa juu tai ei ;D.

Sitten Nokian kisojen tuloksiin:

Lauantaina Flintille: 10 – 5 – 0, sij. 1 + luva

Muskalle: 10 – hyl – 5

Sunnuntaina Tompalle: hyl – 0 – hyl

Tempolle: hyl – hyl – hyl

Jos sitä jälleen vähän useammin päivittäisi, niin tulisi tekstistäkin jotenkin järkevämpää.. Ja voisi keskittyä erilailla asioihin. Nytkin jää paljon päivittämättä ihan siitä syystä, että itseä ei kiinnosta kirjottaa kolmatta wordin A4:sta ja vielä vähemmän varmaan lukijoita kiinnostaa lukea. No, onneksi on kuitenkin myös toinen blogi eli pentublogi, joka saa päivityksiä väh. kerran viikossa!

1/6/2012

Taas sattui hauskasti viikonloppu menemään niin, että lauantaina oltiin näyttelyssä ja sunnuntaina taas pidettiin balanssia yllä, kun päästiin agsakisoihin. Lauantaina toki käytiin vielä illalla treenaamassa, Martalla oli aika raskas päivä takana ja silti pikku-turkis jaksoi kivasti treeneissä! Tehtiin vain pari pätkää, vaikeampi ja helpompi ja se oli siinä. :) Kyllä se radanluku vaan kummasti alkaa kehittymään ja toki ohjauksen kuuntelu siinä samassa, enää ei neiti pääse yllättämään useinkaan omissa ”jekkujekku”-jutuissaan.. Ja sitten Flint otti pienet kenraaliharjoitukset, jotka meni ihmeen vaihtelevasti, koska usein treeneissä se tekee hirmu tasaista työtä. Mahdoinkohan itse olla ihan viimeisen päälle vedossa?! Guess not? ;) Vähän verotti näyttelypäivä meikäläisenkin varastoja.. Se valitettavasti näkyi treenissä pieninä löysäilyinä, josta suoraan voidaan vetää yhteys Flintin vaihtelevuuksiin.

Rakkaat hattivatit näytelmissä.. feminiini & maksuliini ;)
Kuva: Saija Tuomi

Olen aikoja sitten kuullut nerokkaan sanalaskun ”kuolema kuittaa univelat”, joten se ei taaskaan haitannut, vaikka nukuttuja tunteja on pystynyt jo pidemmän aikaa laskemaan yhden käden sormilla. Kisoja edeltävä yö ei tehnyt poikkeusta ja jälleen pirtsakkana sunnuntaina volkkarin nokka kohti Hämeenlinnaa ja Parolaa. Sen verran univelkapuoli syö tuota muistikapasiteettia kovalevystä, että jouduin kertaalleen palaamaan takaisin hakemaan kotiin unohtunutta lompakkoani, mutta tämänkin äkkäsin onneksi jo siinä vaiheessa, kun matkamittariin oli kolissut 10 km, joten tappio ei sinällään ollut huomattava.

Olen tässä keväällä tehnyt nyt pari kisareissua, jossa mukana on vain 1 kisaava koira. Eikä se pelkästään, että se tuntuu vähän orvolta itselle, vaan se tuntuu aiheuttavan ihmetystä myös kilpakumppaneissa ”siis ootko vaan yhdellä tänään?”, kuinka herttaista :D Tämäkin antibalanssi korjaantuu jälleen ensi vkonloppuna Treen kisoissa. :)

Asiaan. Flint pysyi räpylässä kivasti ekan radan.. Oikeastaan paremmin kuin pitkään aikaan kisoissa. Rimat eivät edes harkinneet lennähtää pidikkeiltään ja muutenkin radanteko sujui ihmeenkin seesteisesti, melkein voisin olla tyytyväinen niin koiraan kuin, vastoin tapojani, itseeni. Sitten.. pituudella Flint kosketti keskimmäistä palikkaa joka ei edes kaatunut ja näin nasahti se tuttu prkl:n vitonen meidän tuloslärpäkkeeseen! Että meinas risoa :) Taas, jälleen kerran, niin lähellä, mutta niiiiiiin kaukana. Voi hyvänen aika, niin läppä juttu, että seuraavan kerran purskahdan naurunsekaiseen itkupotkuraivariin. Lyödään vaikka vetoa.

Seuraavalla radalla ei tarvinnut tunnetusti olla tyytyväinen etenkään itseensä, mutta myös Flint teki pienen ”ähhähhää”-tempun, kun se laskeutui sievästi puomin alastulolta sivuun.. Muutenkin tällä radalla häslättiin ihan totuttuun tapaan noin 15 vp:n edestä. Aika normi siis.

Vika rata ja harmitus.. Flintin vahvuus on putket ja se tuli yhdestä ulos. Siitä alkoi alamäki, joka sitten liu’utti nasevasti koko radan loppuun taas sellaisella hälläväliä -asenteella, mutta koiralla oli hauskaa mennä viipottaa lähes omavalintaista reittiä.

Siis pääpiirteittäin olen hyvin tyytyväinen Flintin suorituksiin, kaikki mokathan lähtevät tasan minusta. Melkein vannoin jo, että nämä oli vikat kisat ja sitten keskitytään vain paimennukseen, mutta vannomatta paras.. Ehkä me vähän vielä koetetaan paimennuskauden ohella, ihan vaan parit startit.. ;) Mutta sitä ennen poika pääsee ihan rehelliseen pituuden opettelun kertauskirjekurssille. Siitä keskimmäisestä palikasta EI ponnisteta lisävauhtia, eikä sen esteen tavoitteena ole saada mahdollisimman montaa palkkia kaatumaan. Näin, siinä kirje sinulle, Flint. Vai pitäskö kertaus varmistaa vielä käytännössäkin? ;)

Tiistaina käytiin Tompan kanssa lämpimiksemme tamskin iltakisoissa. Ekalta radalta hirmuisten pelastelujen kanssa nolla ja tokalta radalta ihan hirmuinen hylly. Anna pikkusormi, niin poika vie koko radan. ”Tää on sellanen rata, jossa voin antaa sille paljon vapauksia!” Kuuluisat idioottilausahdukset ennen rataa… ”Seuraavalla kerralla, jos oon antamassa jotain vapauksia, niin muistuta miten viimeks kävi..” olivat mietteet radan jälkeen. Juu ei ihan mennyt niin kuin alkuperäisen ratapiirroksen mukaan.

Tompan kotiläksyinä eli treeniaiheina on nyt vihdosta viimein ne ennakoivat käännökset ja kääntyminen itsessäänkin. Tänään annettiin turhan monta sekuntia hyvityksiä kaarrosten laajuuden takia.. Aika siis ottaa härkää sarvista, vihdoin.

Torrin tottistelut jatkuvat.. Ja näin ollen jatkuu myös oma ihmettely, että mitkä lääkkeet mun pitäisi hankkia, että tämä ihmeen tokoinspiraatio menisi pois. Tosin se lääke löytyy ennemmin tai myöhemmin siitä, että en jaksa enää suunnitella koiran kannalta tarpeeksi vaihtelevia treenejä, vaan huomaan kerta toisensa jälkeen hinkkaavani täysin samoja asioita ja sitten alkaa ottaa nuppiin ja sitten päätän, että Torrista tulee sittenkin toissijaistreenarina agilitykoira kuten isästään. Agilityssä vaihtelevuuden saa jo pelkästään siirtämällä esteitä. Tokossa ei paljoa auta hinkuttaa sitä tokoestettä metrin vasemmalle ja 45 astetta myötäpäivään. Jeah, tää alkaa toimia jo kirjotuksen voimallakin! Jos sitä huomenna tekis vähän agilityn alkeita… ;))) Vitsi vitsi. Mutta vitsit ovat vähissä siihen asti, kunnes lampaat saapuvat! Ihan mielettömän järjetön treenifiilis paimennukseen! Alkaa olla vaikeaa keskittää ajatuksia vakavasti enää muihin lajeihin noiden corderbollieiden kanssa, kun TJ-kampa kertoo lampaiden saapumiseen olevan enää 11 päivää!

Sari ja Osku tuli treenailemaan agilityn tahtiin lauantaina ja alkuperäisen suunnitelman mukaan demo-koirana, mutta lopputuleman mukaan täyspäiväsenä sikailijana, meillä oli mukana Flint. Ei se sentään alkanut minua simputtamaan, mutta yllätyksekseni se ei antanut Sarille mitään ilmaiseksi, kun hän poikaa ohjasti. Outoa, mutta varsin positiivista! :D Tiedän, ketä käytän myös jatkossa opetuskoirana, koska agilityn parissa Flint on kuin eri koira ja tekee töitä kaikille ja näköjään sillä on pokkaa myös olla olematta itsestään selvä!

Torrin kanssa ollaan jatkettu meidän vasemman-käden-tokoilua ja kiitos neidin silmittömän oppimiskyvyn, se on ottanut jo joissain osa-alueissa aimo harppauksia eteenpäin siinä missä armas ohjaaja vain rullaisi paikallaan.. Hyvä, että edes toinen meistä kahdesta pysyy kartalla.

Neiti on myös äärettömän mahtavan, ilmiömäisen täydellinen RUOKAVARAS. Jo toista kertaa pienen ajan sisään sen maha pullottaa kuin kantavalla emakolla ikään, koska sen jatkuvan nälän ansiosta se löytää aina tavalla tai toisella itsensä aina jonkin ruokaan viittaavan luokse (molemmilla kerroilla ollut kyllä ihan koirille tarkoitettua, onneksi) ja totta kai sellainen bulimia-ahmiminen kuuluu ruokavarkauden peruselementteihin. Torri voi antaa tästä aiheesta personal-valmennusta, jos jotakuta kiinnostaa.

Sunnuntaina kipaistiin Hetan kanssa huskylenkille, noin viiden kilsan pyrähdykselle. Kahden ajajan kesken kahdeksan koiran ja kahden menopelin jako meni täysin tasapuolisesti; Hetalle 1 koira + kickbike, Jepulle 7 koiraa + moottorillinen mönkijä. Ihan tasavertasta siis :D Oli kiva ilma ja kiva lenkki ja kivaa oli muutenkin :) Kiitos taas!

Tänä vkonloppuna löysin itseni lauantaina Harjavallasta vuoden ensimmäisestä (ja näillä näkymin toiseksi viimeisestä näyttelystä). Päivä oli yhtä hälinää ja ellei minulla olisi ollut kullanarvoisia auttavia apukäsiä, Annia ja Annaa, olisi päivän esitettävistä puolet jääneet esittämättä, kiitos stressaavan aikataulutuksen. Joten kiitos armaat blondit avusta! :)))

Näyttelymenestys jäi edelleen vieraaksi käsitteeksi minun laumani jäsenille, mutta tähän faktaan on tullut vuosien varrella totuttua. Siispä Erittäin Hyvät turkikset pakkasin päivän päätteeksi autonperään, joiden arvostelut kuuluvat kutakuinkin vapaasti suamennettuna tähän tyyliin:

Tom:

”Oikea koko. Pään pitäisi olla parempi. Oikeanlainen kaula/niska. Oikeanlainen ylälinja. Tarvitsee paremmat kulmaukset eteen + taakse. Hyvä karvanlaatu. Liike saisi olla parempaa.”

Oma kommentti: Olisi ollut kiva kuulla, et mikä päässä eniten mätti, varsinkin kun sitä ei oo koskaan kukaan muu halunnu muuttaa miksikään.

Martta:

”Oikea koko. Oikeanlainen pää. Hyvä niska/kaula. On kevyt (=kevyessä karvassa). Oikeanlainen etuosa. Tarvitsee kehitystä luustoon.”

Oma kommentti: Niin no jos tulen 11-kuisen koiran kanssa näytelmiin, niin tahdonko sen olevan kehittynyt jo 3-vuotiaan tasoiseksi? Ööen, mut multa ei kysytä.

Kummatkin kultamussukat esiintyivät hienosti, tämähän oli Martan debyytti ja ollakseen erittäin kiihkeä koira agilitykentällä, se oli näyttelykehässä todella cool. :) Tai no, mistäs se siellä edes kiihtyisi? Patsaskollegoista?

Onneksi sunnuntain kilpalaji jälleen tasapainotti koirajuttujen antibalanssia ja päästiin agilitaamaan jo toistamiseen ulkokentälle ja vuorossa siis Valkeakosken kisat. Mukana kaikki kolmosen ketut eli Tempo, Gitte ja Tom. Päivän aloitti Gitte ihan mukiinmenevällä nollalla ja samalla vierähti sellainen peukalonpäänkokoinen kivirakenne sydämeltä, kun saatiin se maaginen viimeinen nolla kesän arvokisoihin sijalla 3. Rakas muori.

Tempon kanssa saatiin tulos, joka tunnetaan nimellä 5 ja se vit*n vitonen tuli puomilta. Huusin ”seis” ja Tem katsoi taakseen ja tipahti pois ennen kontaktipintaa. NÖÖÖYY, aika olis riittäny suloiseen voittoon, joka olis tullu tarpeeseen, mutta eeiiiihh! Noniin, pakka kasaan ja kohti uusia temmellyksiä. Tompan kanssa häslättiin kaiketi ihan 15 vai olikohan se hylly vai mikäköhän se oli, ei maarittelevaa kuitenkaan ;) Seuraava rata, Gitelle vitonen, kun lähdin kepeiltä sompailemaan kohti seuraavaa estettä. Tempolle jäätävä häslinki ja hyl. Tompalle hyl tai 15 (en muista kumminpäin ne meni). Viimenen rata oli hypäri, jossa lensin perseelleni muutaman esteen jälkeen syystä x, mutta matkaa päästiin siitä huolimatta jatkamaan semi-sujuvasti ja loppuun asti taisteltiin ja nollahan siitä tulla tupsahti! Tempon kanssa olin tyhmä ja ajattelematon sen kulkusuunnan kanssa ja se pöräytti yhden esteen ohi, jota en sitten lähtenyt korjaamaan. Loppu suoritettiin kutakuinkin joka toinen este oikein ja joka toinen ohi. Good job, Jepu. Tomppa sai ottaa mun päivän yhdeksännen startin kunnian ja se sai ihan ok nollan, jolla se sijoittui toiseksi.

Sitä oppii jännästi arvostaan - jälleen kerran - vanhaa ja viisasta koiraansa. Vaikkei Gitte-muori juuri top-kärkisijoja hätistele, se on silti niin tasainen kilpakumppani ja tekee aina niin kuin sanotaan ja ohjataan. Kyseenalaistamatta ja tekemättä omia päätöksiä ja se antaa tietyt asiat anteeksi. Se on helppo, isolla H:lla. Muori on asennemuori :) Ja mainitaan nyt sitten vaikka tässä vielä se, että tämän vuoden treenikertoja on kertynyt huima määrä: tasan nolla. Kylmiltään kisoihin, niin muori on parhaimmillaan. ;)

Opel Corsa - tila-auto number uno.

Random maisemafiilistely eräältäkin metsäsamoilulta

Perjantaina lähdin ex-tempore uudelleen treenaamaan ja mukaan pääsi Tom, Tempo ja Rheda. Nyt oli kentällä myös puomi, joten voitte vain arvata, mitä Tempo treenasi ;) Toki kaikki treenasi puomia, mutta Tempo eritoten. Kaikilla tein vaikeahkon putki-puomi erottelutreenin, josta jokainen suoriutui hyvin. Ottaen huomioon, että treenissä tosiaan oli kaksi putkihullua, Rheda ja Tempo. Tomppa the putkiaivo nyt menee lähes aina sinne, mihin käsken. Rheda sai myös vähän takanaleikkauksen alkeita lelun kanssa ja ihmeenkin hyvin hoksasi ollakseen blondi! Tom teki lähinnä siis vain pientä kisoihin valmistelevaa treeniä, pari kepeillelähetystä, muutama kontakti ja yksi kunnon vauhtipätkä.

Näillä mentiin, ”hiukan” jännitti Tempon paluu kisakentille majesteetillisen tauon jäljiltä..

Lauantaiaamuna volkkarin nokka kohti Janakkalan kisoja. Päivän aloitti minit eli Tempo. Eka rata hypäri ja Tempolle ihme ja kumma nolla! Sillä irtosi sija 4. Kisa olikin tiukka ja kaikki sijoilla 2-4 olleet olivat saman sekunnin sisällä. :) Tokalta radalta tienattiin hyl, puhtaasta ohjausvirheestä voin taas itseäni onnitella. Vikalta radalta tuli niin ärsyttävä vitonen, että voisin taputtaa taas itseäni päähän. Pesäpallomailalla. Ennakoin noin sekunnin sadasosan ja kielto. Voi kettu! Muuten pitää kyllä olla tyytyväinen neidin kisakauden alotukseen, se oli ihmeenkin hillitty tauon jälkeen, malttoi ottaa kontaktit ja muutenkin se kuunteli ohjausta. Ihmeitä tapahtuu!

Tomppa jatkoi mun kisapäivääni. Sen kanssa ekalta radalta otettiin hyl, se olikin ihan villinä ja en edes muista mitä kaikkea se sai radalla päähänsä.. Ainakin kesken keppien se ampaisi putkeen!?!  Melko omalaatuinen valinta. Toisella radalla meillä olikin sattunut kerrankin sama ratapiirros kummallekin ja edettiin ikään kuin suunnitellusti samaa rataa! Siitä ansaittiin ensimmäinen nolla kolmosista sijalla 4. Viimeisellä radalla jälleen tsippailtiin jotenkin samaan suuntaan ja siitä napsahti toinen nolla! Sijalla 2 ja bonuksena tulla tupsahti vielä hyppyserti! Ohhoh. Aidosti yllättynyt olin :), joskin toki onnellinen!

Sunnuntaina oli sitten junnuosaston vuoro päästä ottamaan touchia kisamaailmaan luonnollisesti epävirallisten kisojen muodossa. Mukana siis Martta ja Rheda. Molemmilla taaplattavana kolme starttia, Marrella hyppy-putkiluokka, hyppyrata ja mölliluokka. Riiriillä hyppyrata ja 2 x mölliluokka. Martta the blondien blondi oli ihka ensimmäistä kertaa agiliitämässä ihmisten ilmoilla ja vieraassa paikassa, mutta asenne ratkaisee ja sehän on neidillä varsin kohdallaan. Että oli totinen narttu mulla remmin päässä, kun joku muu meni HÄNEN esteillään, perhana! Se on siis tällä hetkellä ihan täyskopio Temposta, vaikkei niissä ole sukutaulullisesti mitään samaa. Ei varmaan tarvii erikseen sanoa, että TYKKÄÄN! ;) No itse päätähuimaaviin tuloksiin: Martta tienasi todella mahtavat 65 virhettä putkiluokasta. Se meni putkeen, sitten se meni toiseen putkeen, siinä välissä se saattoi mennä siihen putkeen, mihin minä näytin, jonka jälkeen se valitsi ihan itse taas putken. Ei ollut väliä, oliko pimeää vai vähän vähemmän pimeää kulmaa, putket vaan rytisi, kun neiti pisti vilistäen.. Eihän siinä voinut olla nauramatta! Hyppyrata oli aika vaikea (siis toisin sanoen en ajatellut sen olevan tarkoitettu tasokkaammille koirille, mitä Martta tässä vaiheessa on), tienattiin hyl, mutta neiti ei enää rynnistellyt putkiin yhtä villisti. Voisi siis melkein todeta, että se oli kuulolla…! OHO. Ja siis mentiin lähes samaa rataa. Se oli jo paljon ;). Möllirata sopi jälleen paremmin meidän matotasollemme, sieltä napattiinkin sitten tulos 5, kun ohjasin sen yhden esteen ohi. Muuten tätä suoritusta pystyi orastavasti jo sanomaan niinku agilityksi. Naurufiilis jäi neidin kanssa touhuamisesta, oli aikas vallatonta ja vauhdikasta. Sitähän mä toivoin. ;)

Rhedan kanssa hyppyrata sujui teoriassa eli se olisi sen suoriutunut kyllä, jos ohjaaja olisi ollut vähäänkään itse kartalla paremmin. Eihän se kääntyä vielä osaa kunnolla, joten kaaret venyy ja valuu, mutta hei – se on vuosikas. Ehkei ihan kaikkea vielä tarvi? Eteneminen oli ajoittain jopa sujuvaa, vaikka hyl tulokseksi tulikin. Möllirata sopi jälleen pirtaan paremmin, ekalla kierroksella se tuli putkesta ulos?!, jota ihmettelin kovasti. Jälleen hyl. Toisella kierroksella ei tätä tapahtunut ja mentiin samaa rataa toistemme kanssa, joten nolla napsahti ja se sattui riittämään vielä voittoon. :)

Hyvä blondit!! Päivän perusteella treenimoodi olisi lyhyesti seuraava:

Martalle vain lisää treeniä, ohjauksen kuuntelemista ja esteiden itsenäisempää osaamista.

Rhedan kanssa erittäin löysää treeniä..jopa treenitauko, koska se osaa jo tarpeeksi - jopa liikaa - tuon ikäiseksi. Keskitytään siis vain todella pieniin asioihin, keppien hakua, takanaleikkauksen opettelua ja muuta tällaista pientäkivaa.. Ratatreenit saan unohtaa hyvillä mielin nyt toviksi jos toiseksikin. En vieläkään vaan käsitä, että missä vaiheessa se on oppinut noin paljon? Se tulee kisaikään loppuvuodesta ja tekee jo kevyesti ykkösen, lähes kakkosen ratoja.. Jossain kohtaa olen edennyt turhan nopeasti, shame on me. Ja max. 1 krt / vko treenataan, ei mene jakeluun nyt mulla tämä. Mutta nyt kun vain muistan treenata pelkästään pikkuasioita tauon jälkeen, niin eiköhän se siitä sitten. Marttaan mun onkin nyt keskityttävä, koska se ei osaa vielä mitään kisoihin liittyvää kunnolla :D.

Videomateriaalia on ehkä nähtävissä jossain vaiheessa.. Huom. ehkä :D Jos kehtaan… ;)

Ps. Torrin elämän toinen jälki ei ollut enää läheskään samanlaista kaahaamista.. Olisikohan asialla jotain tekemistä sen kanssa, että loppupalkka oli visusti tiiviin kannen alla?! Eihän sitä järkeä kannata koskaan käyttää, täysin yliarvostettua touhua sellainen!

Kuva: Saija Tuomi

(Alla olevaan on muutettu USA:n jalostusvaatimukset Suomen jalostusvaati(matto)m(u)uksiksi.)

KÄYTTÖTULOKSET: MIKSI NE OVAT TÄRKEITÄ SAKSANPAIMENKOIRAJALOSTUKSESSA?

Kasvattajat väittelevät kiihkeästikin siitä, että pitääkö koirilla olla titteleitä (titteleillä tarkoitetaan tässä asianyhteydessä siis rodunomaisia käyttökoetitteleitä, joten emme puhu nyt näyttelymenestyksestä) ennen jalostuskäyttöä. Jotkut omistajat ja kasvattajat ovat vahvasti sitä mieltä, että saksanpaimenkoirilla pitää olla käyttötuloksia ennen jalostuskäyttöä, jotkut taas eivät pidä tätä välttämättömänä.

Jos katsoo koiria, jotka ovat menestyneet erilaisissa työ-/harrastustehtävissä, kuten poliisikoirat ja muut harrastuskoirat (haku,- pelastus,- suojelu..yms. PK-lajit), niiltä löytyy usein sukutaulustakin käyttökoetuloksia saaneita koiria. Se ei ole sattumaa. Jos arvioi ja testailee tietynlaisia ominaisuuksia koirastaan (työskentely yms.), on helpompaa ylläpitää niitä ominaisuuksia sukupolvesta toiseen. Jos ei tästä asiasta taas tiedä mitään ja jättää valitsematta näitä hyviä ominaisuuksia jalostuskoiriin, silloin ne myös menetetään.

Jotkut väittelevät tittelien tärkeyttä vastaan sanomalla mm., että eiväthän ne muuta itse koiraa (muita erilaisia syitä unohtamatta). Itse titteli ei toki olekaan se tärkein asia, vaan se koko prosessi, joka tehdään sen saavuttamiseksi. Kun käyttää aikaa treenatakseen ja saadakseen koiralleen käyttötuloksen, oppii lisää siitä, mihin koira kykenee ja mitä ominaisuuksia siinä on. Kun sinulla on tämä tieto koirastasi, pystyt tekemään siten myös parempia päätöksiä jalostuksen suhteen. Ellet käy läpi treeni/koeprosessia, et saa myöskään tietoa koirasi heikkouksista tai vahvuuksista, kun jalostusasiat tulevat ajankohtaiseksi. Jotkut kasvattajat vain haluavat sivuuttaa tämän faktan. Se on oma etu, jos työstää oman koiransa ja kilpailee sen kanssa, siitä saa parhaat vastaukset koiransa ominaisuuksista, jolloin sen hyviä ominaisuuksia pääsee vahvistamaan. Jos menee siitä, mistä aita on matalin ja jossittelee, huijaa siinä lähinnä vain itseään.

Käyttötulosten saaminen ei ole helppoa, se vie aikaa ja vaatii työtä. On ehdottomasti helpompaa kasvattaa koiria ilman huolen häivää käyttötuloksista. Kuitenkin täytyy kysyä itseltään, millainen kasvattaja toivot olevasi? Valitettavan monet kasvattajat eivät halua kuluttaa aikaa ja vaivaa käydäkseen tätä prosessia lävitse, joten he valitsevat helpoimman tien. Ja se on puolestaan syy siihen, miksi saksanpaimenkoirapiireistäkin löytyy niin monta kasvattajaa, jotka tekevät ”jalostusta” dollarin kuvat silmissä. Valitettavasti useimmat pennunhakijat eivät ymmärrä tätä merkityseroa etsiessään pentua.

SV (Verein fur Deutsche Schäferhunde) on saksanpaimenkoirien järjestö ja rekisteri Saksassa. He vaativat, että jokaisella sakemannilla on oltava käyttötulos, näyttelytulos ja lonkka- ja kyynärnivellausunto ennen kuin niitä voidaan käyttää jalostukseen. Tarkoittaen siis Saksassa, että mikäli haluat käyttää koiraasi jalostukseen, on noudatettava noita määräyksiä. Suomessa saksanpaimenkoirien tilanne on JTO:n (jalostuksen tavoiteohjelma) mukaan muuttumassa parempaan suuntaan. Pevisassa on lonkat ja kyynärät ilman erillisiä raja-arvoja, mutta vanhempien lonkkaindeksien ka. on astutushetkellä oltava väh. 101. (Erilliset ohjeet ulkomaisten koirien käytöstä, ks. PEVISA-lista). Ja JTO:hon on kirjattu, että jalostukseen käytettäviltä koirilta vaadittaisiin myös käyttökoetulos. Edellisessä JTO:ssa oli kirjattu, että vaatimuksena olisi SchH1, mutta se taitaa jäädä toteuttamattomaksi haaveeksi, ainakin toistaiseksi. Joka tapauksessa täällä Suomessakin jo moni kasvattaja tekee töitä saadakseen koiralleen käyttötuloksen ennen jalostuskäyttöä, vaikkei se olekaan (vielä) vaatimuksena.

Etsiessäsi koiraa ja kuunnellessasi kasvattajia, kuulee monia syitä, miksei koiralla ole käyttötulosta. Suurin selitys on, että ei ole aikaa, mutta tästä huolimatta he ”tietävät”, että heidän koiristaan olisi vaikka mihin.. Jos jollakin ei ole aikaa edes treenata koiraa, voi herättää ihmetystä, kuinka sellaisella voi olla sitten aikaa kasvattaa pentueita ja kuinka hän perehtyy asiaan. Jokainen voi vakuutella, mihin kaikkeen omasta koirasta olisikaan. On vain yksi tapa todistaa se.

En keksinyt viisasta suomenkielistä vastinetta ”The proof is in the pudding” -sananlaskulle, mutta joka tapauksessa sillä haetaan sitä, että todellinen arvo/laatu voidaan arvioida vasta, kun se toteutetaan käytännössä eli tässä asianyhteydessä kisoissa/kokeissa, josta saa sitä näyttöä.

Linkki alkuperäiseen artikkeliin:

Part 1

Part 2

Thank you very much, Valerie!

Miksei ylläolevaa ajatusta voisi toki hyödyntää myös muissa roduissa.. Esim. bordercollieilla.. Shelteille ehkä käyttötulosvaatimukset tai ylipäänsä tulosvaatimukset ovat hieman utopistista, kun raukoilla ei edes ole mitään rodunomaista koemuotoa. Mutta silti erotettavissa on niistäkin ne, jotka kykenevät asioihin ja ne, jotka kykenevät asioihin aavistuksen huonommin ja sitten vielä ne, jotka eivät kykene. Kaikkiin kategorioihin kuuluvia käytetään jalostukseen, koska mitä nyt esim. näyttelykehässä pitäisi kyetä muuta kuin seistä paikallaan ja ottaa pari juoksuaskelta. No ok, ok, nykyisten näyttelysääntöjen mukaan pitää myös sietää tuomarin kosketusta ;). Kyllähän niitä pystyynkuolleita näyttelypatsaita näkee rodussa kuin rodussa ja osa niistä ainakin johtaa myös jalostustilastoja niin ikään monessa rodussa.

Varmaankin nämä aatokset riittävät tältä erää. :)

Torri touhuja osa 5 ja 6

Yhdet täysin leluetsintään keskittyneet treenit tehty hyvällä menestyksellä ja sitten tämä oman ”inhokki”lajin korkkaus eli ensimmäinen jälki on nyt neidille tallattu, kun sulaa maata on vihdoin paljastunut meidänkin pellolta. Ensimmäinen jälki nyt ei ainakaan vielä muuttanut asennettani positiiviseen suuntaan.. :D Pituus n. 20 askelta ja meidän tuurilla se pienikin osunut tuulenvire on vastatuuli ja siitähän tämä neiti tarkkanenä innostui, kun haistoi ”pääpalkan” erityisen hyvin. Jälki mentiin todellisella liinatuntumalla heti ensiaskeleesta lähtien, kun neiti rynnisti menemään mutaista nakkivanaa pitkin eteenpäin.

Katsellaan, miten homma etenee. :D Lujaa, jos Torrilta kysytään, muttei ihan niin tyylipuhtaasti kuin toivoisi.

Munarikasta pääsiäistä?

Osasyy hiljaisuuteen on ollut narttujen juoksu ja niistä seurannut luonnollinen tauko treenaamiseen. Tempo aloitti, josta Martta otti mallia heti muutaman päivän jälkeen. Rheda the oman tiensä kulkija ei ole vielä lähtenyt juoksuvillitykseen mukaan, eikä kyllä Åna the boss:kaan. Pojille nämä ajat on aina yhtä lystikkäitä, mutta onneksi ne nyt osaa suht. hyvin suhtautua asiaan. Toki kaikki mahdolliset ja mahdottomat eristysmahdollisuudet ovat jälleen käytössä, jottei mitään vahinkojuttuja pääsisi tapahtumaan.

Pääsiäisen pyhät meni siis lähinnä yrittäessä saada Tempon ja Tompan lempi leiskumaan, ja kyllähän tuo leiskuikin ajoittain mukavastikin, mutta kaikesta huolimatta yksikään yritys ei ottanut onnistuakseen kunnolla. Ei se sinällään edes minua enää yllättänyt, tämän takia ei paljoa harmitakaan.. Joitain koiria vain ei ole yhteen luotu ja se on varmaan sitä luonnon valintaa, jolle ei kannata suotta alkaa v-tuilemaan. Saattaa olla, että yritän vielä kolmannen kerran tai saattaa olla, etten. Tempolle näytti maistuvan huomattavasti moitteettomammin Martan astumisyritykset…

Torrin touhuja osa 1, 2, 3, 4…

Ja nyt puhutaan niistä ihan ohjatuista ja tarkoitetuista touhuista, joita voisi kai treeniksikin kutsua. ;)

Ollaan tokoiltu. Tai siis aloteltu jotain sen tyylistä.. Ja kyllä, minä.. joka ei siedä tokoa, joka ei koskaan treenaa omilla koirillaan tokoa, ja kenelle toko on aina ollut väkisin puurtamista, johon mielenkiinto vain ei ole koskaan riittänyt. Ja nyt olen kuluttanut rajallista aikaani tuon penskan kanssa tokoilemiseen? Missä on mun lääkkeeni? (Asiasta tekee vieläpä vakavamman se, etten ole vielä kertaakaan treenannut sillä mitään pentuagilityyn liittyvää!)

Lääke taitaa löytyä lähempää kuin luulenkaan, nimittäin vierestäni ja se on väriltään mustavalkoinen eli itse tämä pentupahanen, sen kanssa on mukava puuhailla ja duunailla, aloittaa kaikenlaisia projekteja, jotka toivon mukaan tulisi joskus ihan kunnollisia harrasteitakin. Tällä hetkellä ne kulkekoot kuitenkin vain nimikkeellä ’erinäiset projektit’.

Insipiroiduin kuin tyhjästä tekemään sille vähän namietsintätreenejä ja sotkeen siihen vähän leluetsintääkin heti kättelyssä ja nyt meillä on takana noin neljät etsinnät. Treenien ”kehitys” jotakuinkin tällainen:

1 # muutama nappula helppoon piiloon, mutta paikka täysin uusi. Torri sai nähdä, kun piilotin nappulat. Yksi piilotus ja etsintä kerrallaan. Välissä lelunpiilotus samaan tyyliin. Itse heitin lelun vahingossa toisella kertaa liian hankalaan piiloon, yritin silti etsityttää sen, mutta se oli tyhmä virhe. Helpotin piiloa heti, kun näin, ettei ehkä Torrin tarvi ekalla kertaa osata ihan noin hankalaa..

2 # uusi paikka, näki jälleen piilotukset. Ensin ”lämmittelypiilot” 3 kpl ja sitten kaksi nappulakasaa piiloon samaan aikaan. Työskentely hyvää, eikä kaksi piiloa samaan aikaan ollut liikaa.

3 # agilityhallilla aamuruoan piilotus. Iso alue ja tosi vaikea piilo. Neidin nenänkäyttötaito on ollut alusta asti hienoa, mutta olin tästä suorastaan hämmentynyt. Mikä alueen haravointi ja mikä nuuskutus! Ja vaikkei heti onnitumista tullutkaan (toisinsanoen ei siis löytänyt kippoa heti), niin jaksoi vain yrittää ja yrittää. Loppujen lopuksi sai hajun läheltä ja paikansi mainiosti kipolle. Piilo oli siis oikeasti hankala, kuppi oli täysin näkymättömissä ja suht. vaikeasti saatavillakin.

4 # iltaruoan piilotus kotona sisällä. Kippo jälleen näkymättömiin ja aika hankalasti saataville. Neiti paikansi heti oikean huoneen, kävi pari kertaa ”putsaamassa nenänsä” kynnyksen toisella puolen, jonka jälkeen paikansi oikeaan paikkaan ja puski itsensä kipolle. Näppärä lapsi.

Kahdessa viimeisessä T näki mun lähdön piilotukseen, muttei nähnyt enää lopullista piilopaikkaa ja tein hämypiilotuksiakin. Itselläni tähän nenänkäyttöön ei ole osaa eikä arpaa, se tulee neidistä ihan itsestään, minä olen vain se apumies Antero, joka ne piilot keksii ja tätä nenänkäyttöä provosoi. Näitä pyritään tekemään päivittäin ja toki vaikeuttaan asteittain. Varmaankin tallaan jäljen ja ehkä toisenkin, kun vaan tuo valkonen mössö lähtisi tuolta kurapellolta, jonka jälkeen taas totean, että meidän talentti löytyy mieluummin agsasta ja paimennuslaitumilta kuin jälkipelloilta tai – metsistä. Mutta aina voi yrittää.

Suhtaudun koiriini kriittisesti rakentavassa mielessä ja yritän löytää jokaisesta sellaisen puolen, jota pitäisi vahvistaa (tai heikentää) eli siis yritän löytää niistä jotain vikaa, jotta voisin kompensoida niitä, jotka kompensoitavissa on. Minua häiritsee, kun Torrista en ole löytänyt vieläkään mitään. Tähänastisista koiristani ja pennuista olen voinut heti listata joitakin asioita, joihin kannattaa ja pitää nähdä vaivaa erityisesti. Vaikkei lista ole kenenkään kohdalla pitkä ollutkaan, niin silti on jotain. Huomaan syynääväni Torria vielä überkriittisesti, koska se on oman koiran jälkeläinen ja täten myös jalostuksen mittari jo itsessäänkin. Vaikea selittää, mitä haen tällä jokaisen koiran omakohtaisella vikasyynillä, mutta josko se jossain vaiheessa tulisi ilmi käytännön kautta. Jos on merkkeihin uskominen, niin ainakin minulla on kesällä (paimennuskauden aukeamisesta lähtien) tiedossa tasan niin monta juoksutreeniä kuin Torrin kanssa treenaan. Vaikuttaa siltä, että neiti tietää mitä se tekee. Tai siis LUULEE tietävänsä. Niitä odotellessa…

Agiliitoa, matalaliitoa

Tosiaan on nyt treenit jäänyt hieman vähemmälle. Syistä jos jonkinlaisista ja useimmiten sellaisesta, että olen aivan väärällä paikkakunnalla aina treenipäivänä, mutta ei anneta sen häiritä! Toki se hieman häiritsi tänään Tompan kolmosten kisojen debytointia, kun ekalla radalla se nosti jokaisen jalan keskivarmaan pystyyn ja huusi mennessään SONMOROSENJOROOO. Se kuunteli yhteensä radalla ehkä kaksi sekuntia, mitä mulla oli sanottavaa ohjauksellisesti ja se meni ehkä yhteensä kolme estettä niin kuin tuomari oli suunnitellut.. Meinas kasvaa orastavan pieni tshernobyl-tatti otsaan..

Toisella radalla saan sitten antaa noottia ihan vain itselleni. Tällä kertaa Tom kuunteli mun erittäin huonoa ohjaustani eli korvat näköjään tuli läntättyä päähän ennen radalle menoa. Hyvä juttu sinällään. Sitten vain kun itse olisin keskittynyt ohjaamiseen, enkä ylimääräisiin jäätymisiin radalla, niin avot.

Vikalla radalla meidän päivän kohokohta eli TULOS. Jumanskeuda. Sitä oppii nauttiin elämän pienistä iloista, kun muuten meni kaikki penkin alle. Muurin palikat (taaaaas) ja A:n alastulo. Jälkimmäinen aavistuksen kyseenalainen, mutta aivan sama! Eli todistetusti tehtiin ees yksi rata siten, että kumpikin oli edes vähän kartalla toistemme ajatuksenjuoksusta.

Pitäsköhän raahata itsensä ihan treenaamaan seuraavan vkonlopun kisakoirilla?!?! Ei olis ehkä mikään paskempi idis..

Iltalenkki suunnattiin koulun alueelle ja voi että, minkälaisia muistoja vaan vilisi jatkuvasti :)..

Halusin ehdottomasti otta Torrin matkaan ihan vain senkin takia, että se pääsee paljon erilaisiin paikkoihin ja tutustuun taas erilaisiin pintoihin, ääniin jnejne., Kannuksessa noiden järjestäminen on vaan niin helppoa! Käytiin mm. verstaalla kävelemässä erilaisilla pinnoilla, rappusilla, kuuntelemassa vähän kolinaa ja leikkimässä noiden ohella. Ritiläportaat ja traktorihallikin tuli koluttua! Suurimpana ongelmana itselleni pidän ehkä sitä, että en löydä tuon pennun asenteesta mitään ongelmaa minkään suhteen. Se on avoimen ennakkoluuloton, kun mennään uusiin paikkoihin; erilaiset alustat eivät ole ongelma (liukkaat, ritilät yms.), ihmisiin tutustutaan erittäin avoimesti ja mistään äänistä se ei välitä. Kaikkialla se leikkii erinomaisesti ja ruokahalukin on mitä mainioin. Lisäksi se on keskittymiskykyinen ja pystyy tekemään nami”tottista” missä vain ja suuressakin häiriössä (lisää häiriötreeneistä vielä alempana).

Lauantaina koitti sitten aikainen herätys ja suunnattiin nokat kohti Kokkolan kisoja. Flint aloitti luonnollisesti päivän, kun ykkösissä edelleen tahkotaan. ;) Ekalta radalta roiskittiin rimoja, pituuden palikat ja viimeiseen keppiväliinkin hra F onnistui sotkeutumaan (tosin ei virheen arvoisesti, mutta sen arvoisesti, että itse kepakolle taisi käydä hassusti). Toisella radalla vastaavasti sitten pysyi kaikki rimat ja muutenkin esteet suoritettiin ihan oikeassa järjestyksessä, kunnes joku hypertaitava ohjaaja sitten ohjaa Flintin yhden esteen ohi, josta siis vitonen. Taas oltiin niin lähellä, mutta edelleen niin sairaan kaukana. Tällä radalla kuitenkin huimasta tasosta johtuen voitettiin, kun ei nolliakaan sadellut. Viimeisellä radalla sössin itse kepeilleviennin (täysin aivoton moka), yksi rima taisi tulla sekä A:n alastulo (perrrrrr….una!).

Tom jatkoi sitten kakkosissa Flintin jälkeen. Ekan radan saldona itselleni semi-ketutus meidän vitosesta, joka siis tuli siitä, että Tom luisui keinulta alas, vaikka yrittikin jarruttaa! Rasittavaa! Tällä femmalla kuitenkin tultiin kakkoseksi jälleen huimasta tasosta johtuen. Toinen rata laitettiinkin sitten ihan ranttaliksi heti viidennestä esteestä lähtien. Saatiin varmaan 5 hyllyä koko radan aikana, kun Tom painoi menemään tosi mallikkaasti täysin eri rataa kuin minä. ;) Vaihtoehto toki sekin rata, jonka Tootoo suoritti, harmi ettei se sopinut tuomarin käsikirjoitukseen. Vikalla radalla tehtiinkin sitten ihan kelpoinen nolla, jolla voitettiin ja saatiin menolippu kolmosiin! :) Hyvä turkis!

Martta ja Miinakin tienasivat ihka ekasta kakkosen startistaan nollavoiton ja ekan luvan! Ja eipä pari muutakaan luvaa kauaksi jäänyt! Hyvä, Martta! :)

Kisapäivän jälkeen oli ihana korkata skumppa ja saunoa pois kisapäivän pölyt!

”Hanat auki, lasit täyteen, rairairai!” ;)

Ja sunnuntaina sitten freshinä takasin se sama viiden tunnin taival! Oli ihan mahtava reissu, kiitos Martta! Kiitos Anna! Kiitos kaikki! :)

Maanantaina sitten reippaasti suuntasin Nokialle rangan suoristukseen, jonka jälkeen käytin ajan ennen asiakkaita hyödyksi hengailemalla Torrin kanssa Treen juna-asemalla ja Hämeenkadulla. Käytettiin aseman hissejä, rullaportaita, normaaleja portaita ja kaikkea mitä nyt keksittiinkään! Eräät ulkomaalaiset alkoivat Torrille lässyttään ja tahtoivat silittää ja ennen kun ehdin kissaa sanoa, ryntäsi Torri niiden syliin muikkuilemaan ja ottamaan vastaan haleja ja rapsutuksia. Noh, itsepähän toivoivat!

Hämeenkadulla vilisi autoja, busseja, ihmisiä, pyöräilijöitä (-juu niitä ei lasketa ihmisiksi..) ja ylipäänsä kaikenlaista väenpaljoutta oli havaittavissa. Neiti kulki ensinnäkin erittäin oikeaoppisesti hihnassa vierelläni (missä vaiheessa se senkin jo hoksasi?!) ja sillä oli koko ajan häntä tötteröllä asenne sellainen ”JEEEE!!!” :) Ihmispaljoudessa se ignooraa kaikki ihmiset luonnostaan eli se ei ole (onnekseni) jokaisen ohikulkijan syliin ryntäämässä rakastamaan, vaan keskittyy siihen mitä tehdään. Leikitin sitä sielläkin ja samaan tahtiin kuului ärinä ja pörinä lelun takaa kuin missä tahansa muuallakin sekä namitottistelutkin sujui aivan kuin mitään häiriötä ei olisi ollutkaan. Pidän kuitenkin suhteellisen etevänä epelinä 11-viikkoista penskaa, joka suoriutuu pentutottistouhuiluista samalla, kun ihmisiä menee ohi edestä, takaa ja sivulta, bussit ja muut autot jytistää meneen vieressä (Hämeenkadulla kun on käytetty sitä mukulakivi-designia, niin busseistakin lähtee aika jytke).

Sonmoro senjoro!

Kuluneella viikolla käytiin Hetan kanssa ajamassa huskyilla maanantaina, tiistaina, torstaina ja perjantaina. Kunnon treenisetti siis itsellekin niiltä osin! Heti maanantaina tehtiin vähän erilainen lenkki, joka meinasi osoittautua alkuun aavistuksen hankalaksi. Aurinko porotti jo täydeltä taivaalta ja pehmensi lunta entisestään. Itse sitten tein kardinaalimokan ja yritin avustaa tiukkaa käännöstä tukijalan avulla. Suurin ongelma tässä yhtälössä nyt sattui olemaan se, että tukijalka upposi reittämyöden hankeen ja koirat ampaisivat alamäkeen, jonne Heta oli jo porukkansa saanut ja jatkoi matkaansa. Tästä seurasi luonnollisesti reen kaatuminen ja sellainen ”hauskat kotivideot” -tyylinen avuton roikkuminen reen perässä, jota koirat hinasi pikku hiljaa koti alamäkeä ja jäätikköä. Yritin upottaa jalkaterääni lumihankeen, jotta voisin pysäyttää menon ja sitämyöden saada itseni hinattua ylös, mutta aina, kun pieni toivon kipinä syttyi, syöksyi se kipinä saman tien loskalumen peittoon, kun koirat nykäsivät koko kombinaation jälleen liikkeelle. Lumiankkuriin yletyin hädin tuskin ja yritin sen heittää reen yli, mutta sekin jäi sitten rekeen roikkumaan! Siinä vaiheessa ei juuri muuta tullut mietittyä, kun että toivottavasti Heta pian kääntyisi ja tulisi vähän jelppimään ja vaikka odottavan aika pitkä olikin, saapui pelastus paikalle ehkä noin kolmen minuutin tehokkaan hauistreenini jälkeen. :) Tästäkin selvittiin ja loppureissu meni huomattavasti menestyksekkäämmin! Kokovartalolihassärkykin alkoi vasta illalla ;). Monipuolista koiraurheilua, suosittelen!

Maanantai-iltana tuli kylään Anna, Miina ja Gus ja tiistaipäivä aloitettiin silloinkin huskyajolla! Koirille (ja itselle) palautteleva jäätikkölenkki, joka sujui hyvin :). Kotiin tullessa otettiin sitten omista koirista matkaan kaikki ja lähdettiin naatiskelemaan auringonpaisteesta ja hankikannosta. Kamera tallensi liki 900 kuvaa koirien kirmailuista pitkin ja poikin!

Torstaina halusin välttämättä päästä ajolle ennen agilitytreenejä ja niin tehtiin!  Tehtiin taas helppo jäätikkölenkki, kun se vielä kestää.. Tai ainakin sillä kertaa kesti!

Flint pääsi tällä kertaa treenimään ikään kuin kenraalisti ennen Kokkolan kisoja. Tosin ei ne vielä kenraalit ollu, treenataan ihan vissinä vielä ensi viikollakin! Seurana minulla oli kasvattisakemanni Inka Suskin ja Villen kera, jonka agilityä olikin tosi hauskaa nähdä!

Flintillä treenasin läpällä distancea. Olen ainakin hyvin tyytyväinen, että joku on keksinyt laiskuudelle hienomman nimityksen! Sopi erittäin hyvin, että liikuin sellaisella metrin alueella ja huutelin Flintille minne mennä ;). Nooh, läpällä vain. Älkää vetäkö hernettä nenään, ketkä oikeesti reenaatte distancea. :) Vähän keppikulmaa, kontakteja ja hieman hallintaa esteillä..Niistä oli Flintin treenit tehty.

(Tuulet ei ollut Flintin edustukselle suotuisat.. Aivan jäätävä! :D)

Perjantaina lähdettiin tuolle minulle kompastuskiveksi osoittautuneelle reitille uudelleen ja tällä kertaa huomattavasti paremmalla menestyksellä! Matka tuntui huomattavasti lyhyemmältä kuin ekalla kerralla, vaikka yhdessä käännöksessä sainkin taas itseni ja reen kumoon, mutta tällä kertaa sain heijattua reen saman tien ylös, jolloin matka pääsi jatkumaan ja pääsin polvilleni jalaksille ja siitä ylös. Todella vaikeaa selittää ja on hankalaa ajatella, mitä sellaiset ihmiset saavat noista hölötyksistä irti, jotka eivät ole valjakkoajelulla käyneet.

Viikonloppu kulumassa, illalla agiliitämään ja huomenna saadaan kyläilijöitä!

Ensi viikolla tiedossa niin KIVAA, etten tiiä miten päin olla! :))))

(Pahoittelen ajokuvien laatua, ne on kännykän käsialaa.. Annetaan se sille anteeks, se yrittää parhaansa kuitenkin ;p)